Description

Konserton säveltämisen keskeisenä ongelmana on solistin ja orkesterin suhde – miten saada solistin osuus tarpeeksi merkittäväksi ja näyttäväksi ilman että orkesterin osuuskaan kutistuisi pelkäksi säestämiseksi. Klassiset säveltäjät ratkaisivat tämän ongelman käyttämällä konserttojen ensiosassa normaalisti ns. kaksoisesittelyä. Ensiksi orkesteri esitteli yksinään osan teemat ja vasta tämän jälkeen tapahtui solistin sisääntulo solistin esitellessä samat teemat vielä uudelleen. Omassa aikaisemmassa konsertoivassa sävellyksessäni Sinfonia concertantessa viululle ja orkesterille (Sinfonia nro 3) teoksen keskeinen jännite muodostui taas solistin ja orkesterin vastakohta-asetelmasta solistiyksilön joutuessa kamppailemaan orkesterin massaa vastaan.

Viulukonsertossani ei tällaista vastakkainasettelua esiinny, vaan sekä solisti että orkesteri pyrkivät olemaan teoksessa samanarvoisia, toisiaan tukevia ja täydentäviä elementtejä. Teoksen sävelkieli ikään kuin kasvaa esille viulusta, sen teknisistä ja ilmaisullisista mahdollisuuksista. Orkesteri ottaa itselleen johtoaseman silloin, kun teos kaipaa soinnillisia vastakohtia, tai kun sen sävelkieli alkaa kehittyä niin massiiviseen suuntaan, että sitä ei sooloviululla enää voi ilmentää. Konserton 1. osassa ja finaalissa on joitain melko laajahkojakin puhtaasti orkestraalisia kehittelyjä ja esittelyjä.

Konsertto rakentuu pääasiassa melodiselle ilmaisulle, mikä johtuu siitä, että viulu on ensisijaisesti juuri melodiainstrumentti. Teoksen soolo-osuus on erittäin vaativa. Olen pyrkinyt säveltämään sen kuitenkin siten, että se olisi turvallinen esittää. Siten konserton alkumotiivi soi yksinään sooloviululla, jolloin solisti samalla voi määrätä alun tempon. Laajakaarinen avausteema on tosin tulkinnallisesti vaikea, mutta se ei ole silti arka esittää. Konserton vaikeimmat kohdat ovat vasta myöhemmin, jolloin solisti on ehtinyt jo lämmetä.

Konserton ensimmäinen osa on luonteeltaan kaksinainen. Toisaalta se alkaa rauhallisessa andante-tempossa sooloviulun laajaintervallisella melodialla. Ennen pitkää osan luonne muuttuu kuitenkin virtuoosiseksi, aineettomaksi scherzoksi. Vaskipuhaltajien juhlavat kulut johdattavat osan raivoisaan huippukohtaan, josta jää kuitenkin ikään kuin äärimmäinen lakipiste uupumaan. Osan allegretto-tempoinen päätös on sävyltään aforistinen ja aineeton.

Toinen osa alkaa sooloviulun ja puupuhaltimien välisenä leikittelevänä kilvoitteluna, johon vaskipuhaltimien kulut antavat myöhemmin ylevämpää sävyä. Osan intohimoinen jälkitaite Appassionato, molto rubato muistuttaa paikoin soolokadenssia, jossa on vain orkesterisäestys mukana. Toinen osa on kestoltaan lyhyehkö, ja sen tehtävänä kokonaisuudessa on toimia ikään kuin laajana johdantona finaalin valssiin. Finaali tuo konserttoon siten uuden, aikaisemmista osista puuttuneen tanssillisen ominaispiirteen. Finaalissa orkesterin soolo-osuudet kehittyvät vähitellen yhä riitasointisemmiksi ja sooloviuluosuudet taas sentimentaalisemmiksi ja romanttisemmiksi. Tämä ristiriita kärjistyy lopulta villiin, purkauksenomaiseen huippukohtaan, jossa saavutetaan samalla koko konserton dynaaminen lakipiste. Samalla teoksen tunnelma muuttuu hyvin vakavaksi. Konsertto päättyy sordinoidun viulun kehtolaulumaiseen melodiaan, jota säestävät pääasiassa vain harppu ja vibrafoni.

Teoksesssa tapahtuu siten asteittainen kehitys kohti yhä suurempaa vapautuneisuutta ja tanssillisuutta. Samalla olen pyrkinyt luomaan vaikutelman ikään kuin kokonainen elämänkokemusten sarja olisi yhtenä ohikiitävänä hetkenä kiitänyt ohitse. Konserton lopun mottona voisi pitää Salvatore Quasimodon sanoja ’Ja äkkiä oli ilta’.

© Kalevi Aho, 1981

Det centrala problemet, då det gäller att skriva en konsert, är förhållandet mellan solisten och orkestern. Hur skall man lyckas göra solopartiet tillräckligt betydande och representativt utan att låta orkestersatsen bli enbart ackompanjerande? De klassiska kompositörerna löste problemet genom att normalt i första satsen använda sig en s.k. dubbelexposition. Först presenterade orkestern ensam satsens teman och därefter kom solisten in och presenterade samma teman pånytt. I min egen tidigare konserterande komposition Sinfonia concertante för violin och orkester (Symfoni nr 3) uppstår verkets inre spänning ur motsatsförhållandet mellan solist och orkester och solisten får lov att kämpa mot orkestermassan.

I min violinkonsert finns ingen dylik motsättning, utan solisten och orkestern försöker vara jämlika, varandra stödande och kompletterande element. Det är som om verkets tonspråk skulle växa fram ur violinen och dess tekniska och expressiva möjligheter. Orkestern tar ledningen, då verket behöver klangliga motsättningar eller då dess tonspråk börjar bli så massivt, att det inte längre kan uttryckas på soloviolin. I konsertens första sats och i finalen finns några rent orkestrala genomföringar och expositioner.

Konserten bygger i huvudsak på melodiken, vilket beror på att violinen i första hand är ett melodiinstrument. Solopartiet i konserten är synnerligen krävande. Jag har emellertid strävat att skriva det så, att det är tryggt att spela det. Sålunda klingar konsertens begynnelsemotiv enbart i violinstämman och samtidigt kan då solisten ensam bestämma tempot i början. Det långsträckta öppningstemat är emellertid tolkningsmässigt svårt, fastän inte ömtåligt. De svåra passagerna i konserten kommer först senare, då solisten har hunnit värma upp sig.

Konsertens första sats är tudelad till sin karaktär. Satsen börjar i lugnt andante-tempo med soloviolinens melodi i stora intervaller. Senare förändras emellertid satsens karaktär och den blir mera virtuos, någo av ett osinnligt scherzo. Bleckblåsarnas festliga tongångar för satsen mot en rasande stegring, som emellertid på något sätt saknar kulminationspunkt. Satsens avslutning (allegretto) är till sitt tonfall aforistisk och osinnlig.

Den andra satsen börjar i form av en lekfull tävlan mellan soloviolinen och träblåsarna. Bleckblåsarna ger senare tävlan mera högstämda nyanser. Den passionerade Appassionato, molto rubato-perioden mot slutet påminner ställvis om en solokadens, i vilken bara orkesterackompanjemanget finns med. Den andra satsen är rätt kort och dess uppgift i helheten är närmast att fungera som en omfattande introduktion till valsen i finalen. Finalen ger sålunda konserten ett nytt dansant drag, som saknas i de tidigare satserna. Orkesterns solopartier i finalen blir småningom allt mer dissonanta, medan soloviolinen blir mer och mer sentimental och romantisk. Denna motsättning tillspetsas och leder till något av en vild kulminerande urladdning, i vilken hela konserten når sin dynamiska kulmen. Samtidigt blir stämningen i verket synnerligen allvarlig. Konserten avslutas med en vaggviseaktig melodi spelad av den sordinerade violinen, som här i huvudsak enbart ackompanjeras av harpa och vibrafon.

I hela verket pågår således en successiv utveckling mot alltmer befriade och dansanta tongångar. Jag har samtidigt försökt skapa ett intryck av en hel sekvens livserfarenheter, vilka liksom i ett flyktigt ögonblick ilar förbi. Man kunde anse Salvatore Quasimodos ord ’Och plötsligt är det afton’ vara ett motto för konsertens slut.

© Kalevi Aho, 1981

Instrumentation

3333 3330 11 1, barhn, str, vln solo

Category

Works for Soloist(s) and Orchestra

Premiere

Manfred Gräsbeck, violin, Finnish Radio Symphony Orchestra, cond. Jorma Panula, Helsinki, September 29, 1982; See also Hämärän laulu

Commisioned by / dedications

Commissioned by the Finnish Broadcasting Company

+ Add information