Tuuminki

by Paavo Heininen

A Notion

"Millainen olisi ollut Aarre Merikannon 3. viulukonsertto", (...of what might have been Aarre Merikanto's 3rd violin concerto)

Empty sheet

Paavo Heininen

Tuuminki

Music Finland

Description

Aarre Merikannon satavuotisjuhlakaudeksi on nyt valmiina kolmen tuhotun partituurin täydennys. Sinfoninen harjoitelma täydennettiin v. 1981 ja kantaesitettiin seuraavana vuonna, Jousisekstetto on valmistunut rinnan Viulukonserton kanssa ja soi Kuhmossa ensi kesänä [1994]. Viulukonserton täydennyksen lähtömateriaalina oli ainoastaan pari lausetta teosluettelossa.

Tämän työn aloitteen ja käyttövoiman antajana on ollut voimakas tunne Merikannon lyyrisen taiteen autenttisuudesta: Largo misterioso on suomalaisen lyyrisen runouden huippuna yhtä riipaiseva ja uniikki kuin Eino Leinon Nocturne.

Tuumingin historia alkoi luullakseni 80-luvun alussa, kun Sinfonisen harjoitelman täydennystyön tehtyäni kirjoitin sen esittelyä. Siinä mainitsin III konserton ja sitä koskevan tekstin Merikannon luettelossa: ’Merikannon ilmaisutavat tuntien nuo lauseet voitaisiin suomentaa: ’eteerinen, atmosfäärinen teos täynnä Merikannon hienointa runoutta.’’ Tuosta hetkestä lähtien minusta tuntui sietämättömältä ajatus, että niin tärkeä osa maamme kulttuurihistoriaa olisi lopullisesti poissa ulottuviltamme.

Niihin aikoihin myös joku kysyi: ’Aiotko jatkaa Merikantorekonstruktiota?’ – tarkoittaen tietysti Jousisekstettoa. Vastasin: ’Enpä tiedä, mutta tietenkin ne tavallaan oikeastaan kyllä joskus pitäisi tehdä – kaikki kolme tuhottua!’ Aluksi se tietenkin oli vain vitsi. Jousiseksteton tyyli ei minua silloin kiinnostanut, ja Viulukonsertto oli liian kaukana poissa.

Silti voitiin käydä tällainen keskustelu (silmäilemme Aarre Merikannon teosluetteloa –’Viulukonsertto, poltettu...’):

– Osaatko kuvitella, millainen se olisi ollut?

– Osaan.

Talvella 1991–92 alkoi tapahtua. Olin ottanut kuunneltavaksi Kaija Saariketun Merikanto-levyn ja jälleen kerran kokenut voimakkaasti II konserton suurenmoisuuden. Otin silloin esille Jousiseksteton säilyneen materiaalin. Iltakävelyllä keksin siihen kuuluvaa täydennysmateriaalia ja kotiin tultuani kirjoitin keksimäni paperille. Mutta sitä oli liikaa, se ei mahtunut sekstettoon ja oli osittain konsertoivampaa kuin kamarimusiikin piti olla. ’Mutta tämänhän täytyy olla III konserton materiaalia!’

Hiihtolomalla Vikanissa (jossa oli aikomus olla tekemättä yhtään mitään) kuvittelu jatkui, ja konserton profiili alkoi hahmottua näkyviin. Se tarjosi kiihokkeen jatkaa tuon vanhan vitsin (’rekonstruoin III konserton!’) kertomista – kunnes aloin uskoa siihen itse, ja näin sitten kävi.

[...] Teoksessa ei ole ollenkaan originaalimateriaalia. Sitävastoin sen lähes joka idealla on tietoinen suhde Merikannon tuotannon tiettyihin kohtiin. Teos on siis materiaalisesti ja legaalisesti minun sävellykseni mutta henkisesti kokonaan Merikannon.

Tuuminki perustuu siihen hypoteesiin, että Sinfonisen harjoitelman ja Notturnon jälkeen Merikanto jatkoi niiden osoittamaan suuntaan ennen kuin Jousisekstetossa tapahtui jyrkkä käänne kesympään suuntaan. Sävelkielen pelkistymistä ja struktuurin klassistumistahan oli merkinnyt jo usean edeltäneen vuoden tuotanto, mutta Sinfonisessa harjoitelmassa ja Notturnossa tämä liittyi harmonian ja melodian intensiivisyyteen ja persoonallisen runollisen ilmeen tihentymiseen.

Tällä hypoteesilla on perusteensa, se on mahdollinen – vaikka se ei ole ainoa mahdollinen. Tämä hypoteesi on valinta, jonka Merikanto olisi voinut tehdä – vaikka sillä ei olekaan samaa todennäköisyyttä kuin jonkin silvotun partituurin puuttuvien kohtien rekonstruktioilla.

Kuinka paljon vaikeampaa, kuinka erilaista on rekonstruoida koko teos kuin pari puuttuvaa sivua? Olen kokenut työn olennaisesti aivan samanlaisena. Sillä niinkuin parilla puuttuvalla sivulla, niin on koko viulukonsertollakin edellinen, edeltänyt sivunsa ja seuraava sivunsa –olkoonkin, että ne kuuluvat samalla edelliseen ja seuraavaan teokseen. Erona on, että puuttuvien sivujen täydentäjä tietää, mitkä Merikannon monista kasvoista sillä kertaa olivat kysymyksessä – silloin tiedetään KUKA Merikanto oli.

Mutta kenen musiikkia Tuuminki sitten on? ja kenen tyyliä?

Se ei ole ’minun sävellykseni Merikannon tyyliin’. Sillä silloin siinä olisi avoimesti ja aktiivisesti jotakin minua: Merikanto nähtynä minun värisuodattimeni läpi. Nimettömän partituurin löytäjän olisi siis päättelyn tuloksena ehdotettava kahta tekijäfysionomiaa. (II sinfoniassani, myös Tripartitassa on jonkin verran tämän tapaisia piirteitä. Mutta niiden ’kummina’ on Merikannon ohella diffuusi joukko k.o. ajan kasvoja.) Näin ei ole Tuumingissa: se on niin aitoa Merikantoa kuin olen osannut tehdä – nimettömien nuottien tarkastelijan olisi päädyttävä AINOASTAAN Merikannon nimeen.

Mutta siinä ei ole koko Merikanto, eihän voisikaan olla yhdessä teoksessa.

On sellaisia Merikannon piirteitä, jotka ovat minulle vieraampia, ja joita tässä musiikissa ei ole. On edelleen sellaisia Merikannon piirteitä, jotka ovat minulle vieraampia, ja joita omissa teoksissani pitäisin virheinä, mutta joita olen tässä soveltanut, ja nauttinut kokemuksesta kovasti. (Jättääkö tämä kokemus jälkensä omaan työhöni?)

Se Merikanto, josta puhun on siis tietyssä mielessä myytti: ’se, mitä minä Merikannossa näen’. Mutta myytin perusteet ovat reaaliset.

VIULUKONSERTTO III

Konserton lähimmät sukulaisteokset ovat Sinfoninen harjoitelma ja Notturno orkesterille – ja tietysti myös suurenmoinen II viulukonsertto.

Konserton muoto on samantapainen kuin Sinfonisen harjoitelman: yksiosainen keskeytymätön kokonaisuus, jossa selvästi erottuvat kuuden vaiheen, kuuden ’osan’ piirteet.

I osa: Largo ja II osa: Andante liittyvät toisiinsa sikäli, että niissä tempo asteittain kiihtyy ja energia lisääntyy pysyen kuitenkin koko ajan melodisen, espressivo-musiikin kehyksissä. III osa on nopea, kevyt scherzo – tällaisia lentäviä scherzoja on useissa orkesteriteoksissa, ehkä lähin sukulainen Fantasiassa orkesterille. IV osa on hidas, atmosfäärinen huhuilu, kuin jonkin linnun viheltely pilvimäisiä taustavärejä ja sointi-utuja vastaan. Huipennus, teoksen sinfonisin – ja konsertonomaisin! – kohta on V osa, polskarytminen toinen scherzo, edellistä raskaampi. Huippukohdallaan se taittuu kadenssimaiseksi kuluksi, joka lähes siteeraa Jousiseksteton materiaalia (muutenkin tämä osa on tuon seksteton lähisukua). Ja päätöksenä on laulava Andante, joka hiljenee ja etääntyy mm. Ukrin alkuperäisen lopun tapaan.

Konsertto on runoelmanomainen enemmän kuin virtuoositeos. Mutta solisti on mukana melkein koko ajan, orkesterin itsenäiset repliikit ovat vähät.

---

Tarkkaan ottaen Tuumingin kasvu alkoi pisteestä (Seksteton tyylipiiristä), joka on tyylillisesti klassisempi tai kansanomaisempi kuin Tuuminki-tyylin perushypoteesi. Täten mukaan livahtanut tyyliorientaation monitasoisuus tai liikkuvuus on tietenkin sekin aito Merikanto-piirre.

Harmonian värikartan eri sivut olen johtanut ’kummiteosten’ harmonisista detaljeista. Osittain olen käyttänyt täten valitsemiani sointuja sellaisenaan mutta kehittänyt niiden ympärille lähisukulaissointuja. Ennen kaikkea olen kuitenkin tarkastellut sitä, miten Merikanto kussakin sointuperheessä (esim. sävellukumäärän tai valtaintervallin perusteella lajitellen) vältti ilmeisimpiä, simppeleimpiä (esim. yläsävelpyramidia läheisemmin muistuttavia) rakenteita ja mieluummin väritti, jännitti ja siten merkitsi omikseen astetta eksentrisempiä soinnullisia värejä.

Melodinen keksintä perustuu Merikannon monipuoliseen tooppikarttaan. Tuumingin ideat ovat kummiteosten (ja Schott-konserton, II ja III pianokonserton, erään orkesteriluonnoksen, jne.) ideoiden sukulaisia samanlaisella etäisyydellä kuin teosten ideat ovat toisistaan.

Mutta tietenkin näin laajassa työssä tulee kohta, jossa teoksen oma elämä voittaa lähtökohtien suuntaavan vaikutuksen. Tällaisia kohtia on tietoisimmin hitaassa loppujaksossa. Ensimmäisiä harjoituksia kuunnellessani totean, että tämä ehkä liittyy erään vaiheen päättymiseen: lopun hiljentymisessä ja yksisävelisissä teemoissa on sitä elegisyyttä, joka kuuluu hyvästijättöön.

Jonkun Viulukonsertto III?

Jonkun toisen Tuuminki?

Yhdellä teoksella on kaksi nimeä ja kaksi identiteettiä niinkuin kulmatalolla on kaksi katuosoitetta.

Miksi Tuuminki: siksi, että jokainen voisi täysin aistimusvoimaisesti kuvitella sen, mikä oli Aarre Merikannon koko henkinen rikkaus.

© Paavo Heininen, 1993

(Suomen Kansallisooppera)

(ohjelmakommentti teoksen kantaesitykseen 19.9.1993)


Instrumentation

2222 2211 00 0, cel, str, vln solo [ehn]


Category

Works for Soloist(s) and Orchestra


Premiere

Kaija Saarikettu, violin, Finnish National Opera Orchestra, cond. Ulf Söderblom, Helsinki, 19 September 1993.


Movements

In one movement (Sections: Largo - Andante - Vivace - Adagio - Allegro energico - Andante)


Commisioned by / dedications

Commissioned by the Finnish National Opera Orchestra.


+ Add information