Symphony No. 9

by Kalevi Aho

Sinfonia concertante nro 2, for trombone and orchestra

Empty sheet

Kalevi Aho

Symphony No. 9

Fennica Gehrman

Description

Olen halunnut 8. ja 9. sinfoniassa palauttaa takaisin jotain siitä alkuperäisemmästä ja ’viattomammasta’ tavasta hahmottaa ja kokea musiikkia, johon useimmiten palaamme vanhempaa musiikkia kuunnellessamme. Sinfonioilla ei ole konkreettista ohjelmallista taustaa, mutta siitä huolimatta kuulijan on lupa etsiä niistä ilmaisumerkityksiä ja -sisältöjä – pohtia, miksi 8. sinfonian 1. scherzon alku on sellainen kuin se on, mitä merkitsee viisi minuuttia kestävä H-duuri-sointu saman sinfonian kolmannen interludin taustalla, tai sitä, päättyykö 9. sinfonia pelkästään hilpeästi, vai onko mukana myös sarkasmia.

Loppukesällä 1993 valmistunut 8. sinfonia ja heti perään sävelletty 9. sinfonia (1993–94) on kirjoitettu toisaalta itsenäisiksi sävellyksiksi, mutta toisaalta yhdeksi laajaksi konserttikokonaisuudeksi, jossa 9. sinfonia soi ’avausnumerona’ ja monumentaalinen 8. sinfonia väliajan jälkeen kuultavana ’päänumerona’. Teoksilla on joitakin yhdistäviä ydinaiheita, jotta sävellysten kokonaisuus muodostuisi vieläkin yhteneväisemmäksi. Sävellysten vaikeusaste on suunniteltu siten, että hyvä orkesteri kykenisi oppimaan ne kolmessa pääharjoituksessa ja kenraaliharjoituksessa; teokset eivät voisi olla tästä enää yhtään soittoteknisesti vaikeampia ja rytmisesti monimutkaisempia.

Sinfonioiden sooloinstrumentit urut (8. sinfonia) ja pasuuna (9. sinfonia) ovat vaikuttaneet ratkaisevasti teosten sävelkieleen. Molemmissa sävellyksissä esiintyy jonkin verran tonaalisia elementtejä, mikä johtuu sooloinstrumenttien tonaalisesta luonteesta. Täyteläiselle urkusoinnille ovat ominaisia perussäveliä ylä- ja alapuolisin oktaavein kaksintavat äänikerrat ja moniääniset kuorokerrat. Jos urkuteosten harmonia on väärällä tavalla kromaattista ja liian moniäänistä, oktaavi- ja kuoroäänikertojen käyttö voi tulla ongelmalliseksi, koska ne saattavat sotkea harmonista kuvaa.

Pasuunan soittotekniikka perustuu puolestaan yläsävelsarjaan. 9. sinfoniassa on käytetty tavallisen kvarttiventtiilillä varustetun tenoripasuunan lisäksi myös pehmeämmin soivaaa barokkialttopasuunaa sackbutia. Tämä antoi taas lähtökohdan sinfonian perusidealle, liikkumiseen ajassa edestakaisin – nykyisyydessä menneisyyteen ja takaisin.

Keskeisintä kolmiosaisessa sinfoniassa on ’nykyisyyden’ tyyli, mutta musiikin kriittisistä polttopisteistä saattaa avautua yhtäkkiä kokonaan toinen ajallinen ulottuvuus toisenlaisine musiikkimaailmoineen.

Menneisyys reagoi 9. sinfoniassa siihen, mitä tapahtuu nykyisyydessä. Sinfonian aika-avaruus muodostuu moniulotteiseksi ja epälineaariseksi.

8. sinfoniassa keskeisessä asemassa on kolme suurta scherzoa, joita kutakin seuraa urkujen soolokadenssi, interludi. Tapahtumia kehystää johdanto ja epilogi. Kaikki osat soitetaan yhtäjaksoisesti yhteen.

Sinfonian sävyt vaihtuvat hilpeästä musiikillisesta iloittelusta aina traagisiin, lamaannuttaviin musiikillisiin tuokioihin. Vimeksimainitut eivät johda pessimismiin ja toivottomuuteen.

8. sinfonian yhtenä johtoajatuksena on, että traagisista hetkistä ja niiden ylitsepääsemisistä musiikki saa samalla uutta voimaa ja vastustuskykyä uusien vaikeiden hetkien kohtaamiseen. Kokonaisuus muodostuu lopulta valoisaksi ja sovittavaksi.

© Kalevi Aho, 1994

The Cello Concerto can be seen as a most pessimistic commentary and verdict by a composer upon the present-day world. The Symphony No. 9 for trombone and orchestra (1993-1994) is completely different in nature. This piece was also a commission for the Helsinki Festival - it was first performed by Sinfonia Lahti (the Lahti Symphony Orchestra) conducted by Osmo Vänskä at a concert devoted to Kalevi Aho's music at the Festival on 2nd September 1994; the trombone soloist was Christian Lindberg.

The piece, which was originally called "Sinfonia concertante No. 2", is not a pure symphony, but neither is it a proper concerto even though its solo trombone part is exceptionally demanding. In this symphony the world of the orchestra is examined through a single solo instrument which is the focus of the music. [...]

If Aho's symphonies are often similar to concertos, his three concertos - the Violin Concerto (1981; BIS-CD-369), the Cello Concerto (1983-1984) and the Piano Concerto (1988-1989) - are very symphonic in conception. In nine of these works is the orchestra satisfied to play merely an accompanimental role; on the contrary it makes an important contribution to the work as a whole. The form of the concertos is also solid and symphonic.

The character of the Ninth Symphony is lighter than that of its predecessor, the monumental Eighth Symphony, or the Cello Concerto. The works was composed as an opposite number to the Eight Symphony, which was performed alongside the Ninth Symphony at the latter work's première.

A distinctive feature of the composition is its movement between different musical periods - the present, the past and also the future. Central to these is the "present-day" style, but from the music's dramatic focal points a completely new dimension upon a new musical world can suddenly open up. The change between the periods is also emphasized, in some sections, by the soloist changing instrument to the baroque alto trombone, the sackbut. The scoring moreover also includes a part for harpsichord.

The past and the future react in the Ninth Symphony to that which is happening in the present. The work's time-space has a multi-dimensional and non-linear character.

The abrupt changes of style and "time displacements" in the first movement lend the music an unreal, fairy-tale character. At the beginning of the Adagio Aho conjures up a quiet, extremely impressive musical landscape in which we experience a sort of static atmosphere representing the end of time, the completiion of history. The virtuosic, sparkling finale contains a demanding solo cadenza that requires the soloist to have a command of multiphonic trombone-playing techniques. The conclusion of the works seems to announce an uninhibited joy of life and of existence.

© Anne Weller (BIS-CD-706)

Sellokonsertto voidaan nähdä säveltäjän pessimistisenä kommenttina ja puheenvuorona tämän hetken maailmastamme. Pasuunalle ja orkesterille sävelletty 9. sinfonia (1993–94) on olemukseltaan täysin toisenlainen. Tämäkin teos syntyi Helsingin juhlaviikkojen tilauksesta – Lahden kaupunginorkesteri kantaesitti sinfonian Kalevi Ahon sävellyskonsertissa juhlaviikoilla 2.9.1994 Osmo Vänskän johdolla, pasuunasolistina oli Christian Lindberg.

Teos, jolla on alaotsikkona Sinfonia concertante nro 2, ei ole puhdas sinfonia, muttei se ei ole myöskään varsinainen konsertto, vaikka sen solistinen pasuunaosuus onkin poikkeuksellisen vaativa. Orkesterin maailmaa tutkitaan sinfoniassa ikään kuin yhden, tapahtumien polttopisteessä olevan soolosoittimen kautta. [...]

Kun Ahon sinfoniat lähenevät usein konserttoa, vastaavasti hänen kaikki kolme konserttoaan, Viulukonsertto (1981), Sellokonsertto (1983–84) ja Pianokonsertto (1988–89) ovat luonteeltaan hyvin sinfonisia. Orkesteri ei missään näistä teoksista tyydy pelkän säestäjän osaan, vaan silläkin on tärkeä sanottavansa kokonaisuudessa. Myös konserttojen muoto on luja, sinfoninen.

9. sinfonian luonne on kepeämpi kuin edeltävän, monumentaalisen 8. sinfonian tai sellokonserton. Teos on sävelletty vastakohtaiseksi pariksi 8. sinfonialle, joka esitettiin 9. sinfonian kanssa sen kantaesityksessä.

Tunnusomaista sävellykselle on liikkuminen eri musiikillisissa aikakausissa – nykyisyydessä, menneisyydessä ja myös tulevaisuudessa. Keskeisintä on ”nykyisyyden” tyyli, mutta musiikin dramaattisimmista polttopisteistä saattaa yhtäkkiä avautua täysin uusi ulottuvuus uudenlaisine musiikkimaailmoineen. Aikakausien vaihdosta korostetaan myös sillä, että barokkimaisissa jaksoissa solisti vaihtaa instrumenttinsa barokkialttopasuunaan, sackbutiin. Instrumentaatioon kuuluu lisäksi cembalo.

Menneisyys ja tulevaisuus reagoivat 9. sinfoniassa siten siihen, mitä tapahtuu nykyisyydessä. Teoksen aika-avaruus muodostuu moniulotteiseksi ja epälineaariseksi.

Sinfonian ensimmäisen osan jyrkät tyylilajinvaihdokset ja ”aikasiirtymät” luovat osaan epätodellista, sadunomaista tunnelmaa. Adagion alkuun Aho loihtii hiljaisen, hyvin vaikuttavan musiikkimaiseman, jossa soi eräänlainen aikojen lopun, historian päättymisen staattinen tunnelma. Virtuoosinen, räiskyvä finaali sisältää vaativan soolokadenssin, joka edellyttää solistilta moniäänisen pasuunatekniikan hallintaa. Teoksen loppu tuntuu julistavan elämän ja olemassaolon pidäkkeetöntä riemua.

© Anne Weller (BIS-CD-706)


Instrumentation

2222 2211 11 0, cemb+cell, asax, barhn, str, trb solo [pic, ehn, bcl]


Premiere

Christian Lindberg, trombone, Lahti Symphony Orchestra, cond. Osmo Vänskä, Helsinki Festival, September 2, 1994


Commisioned by / dedications

Commissioned by the Helsinki Festival


PDF for promotional use

 Download


+ Add information

No sheet music available from Music Finland.