Symphony No. 2

by Kalevi Aho

Empty sheet

Kalevi Aho

Symphony No. 2

Music Finland

Description

I wrote my second symphony at the age of twenty-one while a second-year student in compositon at the Sibelius Academy in Helsinki.

Structurally it consists of an extensive triple fugue in one movement to which a free, passacaglia-like coda has been added. Several factors led to the use of a fugue as the symphony’s main structural component. One was rebellion against the direction new music was taking in the 1960's. Tonality had disintegrated, melody was taboo and musical form had become so fragmented that it was often difficult to follow the formal logic of modern works. This led in turn to a rift between modern music and the concert-going public. Contemporary music became separated and alienated from normal musical circles and became ‘ghetto-ised’.

The fugue form, already pronounced defunct, seemed to offer a worthy field for experiment when seeking a solution to the question of modern musical form and how it might be understood at the listeners’ level — a solution consciously allied to a familiar and traditional form without hiding the structure at an unfathomably deep level. Even the inexperienced listener will find it easy to follow the fugue’s progress and the shifting of the theme from one voice to another. By the same token the form takes on a tight and logical nature. Robust logic also compensates for the lack of tonality.

The multiple fugue also provided a solution to the problem of coherence of materials. Each of the three sub-fugues has its own independent melodic material which is different in each case. They layer up on top of one another at points where the various themes sound simultaneously (bb. 176– and 312–). Difference, in terms of opposition or contrast, reveals itself to be in essence unity.

In order to avoid the stiffness which often plagues the fugue as a form, I did not adopt the traditional multiple fugue model whereby the various themes are devised from the outset to fit together and sound simultaneously. I began with the intense opening melody without sparing a thought to the nature of the themes of the other sub-fugues. I addressed this question only when I had determined the demands made by the work’s overall dramaturgy. Since the opening main section (bb. 1–98) took on a powerful and weighty character, the second section needed to be more agile and transparent. The second main section (bb. 97/98–202) forms a kind of bridge leading into the next section (202–369); this in turn needed to be quick and virtuosic music, able to release the tension which has accumulated up to this point. The climax of the scherzo section is grand and dramatic and, following this, no further fugue sections were welcome, let alone necessary. This being the case, the work became a triple fugue followed by a dirge-like passacaglia in free form, acting as a coda (bb. 370–445).

The first performance of the second symphony took place in a concert by the Finnish Radio Symphony Orchestra in Helsinki, 17th April 1973. The conductor was Kari Tikka. Though the work received excellent reviews and was a success with the public, I was still not completely satisfied with the middle section of the scherzo and I decided to rewrite it thoroughly before the next performance.

Following the premiere, however, the work laid forgotten for 22 years. Only in May 1995, when I heard that the Tampere Philharmonic Orchestra had decided to do the work, did I return to it to make the changes which I had planned in the 70's. I rewrote the middle section of the scherzo (bb. 271–311) from the ground up and more richly and fully, falling back however on the form and melodic material of the original version. Elsewhere the changes I made are minor in comparison: I added a third voice to a passage in the second main section where the two-voice counterpoint was sparse, and in many other places I have added dynamics, phrasing and slurs.

The first performance of the revised version of the second symphony was given in a concert by the Tampere Philharmonic Orchestra under Tuomas Ollila, 15th September 1995.

© Kalevi Aho, 1996 (translated by © Andrew Bentley)

Sävelsin toisen sinfoniani 21-vuotiaana vuonna 1970 opiskellessani toista vuotta sävellystä Sibelius-akatemiassa.

Toinen sinfonia on rakenteeltaan laaja, yksiosainen kolmoisfuuga, johon liittyy myös vapaan passagaglian kaltainen kooda. Fuugan käyttämiseen sinfonian muotorakenteena vaikutti useitakin syitä. Yhtenä syynä oli kapina 1960-lukulaisia nykymusiikin kehitystendenssejä vastaan.

Tonaaliteetti oli hajonnut, melodiasta oli tullut tabu, ja musiikin muoto oli pirstoutunut niin, että modernien sävellysten etenemislogiikkaa oli monissa tapauksissa enää hyvin vaikea hahmottaa. Tämän seurauksena syntyi kuilu tavallisen konserttiyleisön ja modernin musiikin välille. Nykymusiikki syrjäytyi normaalin konserttielämän ulkopuolelle, se alkoi ghettoutua.

Kuolleeksi jo julistettu fuugamuoto tuntui tarjoavan yhden kokeilemisen arvoisen ratkaisumahdollisuuden modernin musiikin muodon ja vastaanoton ongelmaan – nimenomaan lähellä perinteistä tyyppiään olevana, ilman että rakennetta olisi piilotettu ja vieraannutettu vaikeasti hahmotetattavaksi sävellyksen syvärakenteeksi. Tottumattomankin kuulijan on helppo seurata fuugan etenemistä ja teemojen vaeltamista eri äänissä. Muoto tulee samalla luonnostaan kiinteäksi ja loogiseksi. Muodon luja logiikka kompensoi samalla tonaliteetin puuttumista.

Moninkertainen fuuga tarjosi myös erään ratkaisun musiikillisen materiaalin yhtenäisyyden ongelmaan. Toisen sinfonian kolmella osafuugalla on kullakin itsenäinen, erityyppinen melodinen materiaalinsa, joka kuitenkin kasaantuu yhteen aina niissä vaiheissa kun eri teemat soivat samanaikaisesti (t. 176–, t. 312–). Vastakohtaisuus paljastuu pohjimmiltaan siten ykseydeksi.

Välttääkseni fuugamuodon vaarana olevan jäykkyyden en säveltänyt teosta perinteisellä moninkertaisen fuugan rakentamistavalla – siten että olisin alkanut laatia aluksi fuugateemoja, jotka sopivat yhdessä soitettaviksi. Aloitin suoraan intensiivisestä avausmelodiasta pohtimatta lainkaan muiden osafuugien teemojen luonnetta. Muut teemat sommittelin vasta sitten, kun tiesin minkälaista ilmettä musiikin dramaturgia kulloinkin vaati. Koska ensimmäinen pääjakso (t. 1–98) muotoutui voimakkaaksi ja raskaaksi, toisen jakson oli oltava kepeämpi ja ohuempi. Toinen pääjakso (t. 97/98–202) on sinfoniassa eräänlaisen laajan välisoiton asemassa ennen seuraavaa jaksoa (202–369); siihen sävellyksellinen dramaturgia vaati taas hyvin nopeaa ja virtuoosista musiikkia, joka purkaa samalla kaikki patoutuneet jännitteet. Scherzojakson huipennus on hyvin suuri ja dramaattinen, eikä sävellys kaivannut perään enää muita fuugajaksoja. Sävellyksen lopulliseksi rakenteeksi muodostui siten kolmoisfuuga, johon liittyy myös surumarssimainen, rakenteeltaan vapaan passacaglian kaltainen kooda (t. 370–445).

Toisen sinfonian kantaesitys tapahtui Radion sinfoniaorkesterin konsertissa Helsingissä 17.4.1973, kapellimestarina oli Kari Tikka. Vaikka teos sai erittäin hyvän arvostelu- ja yleisömenestyksen, sinfonian scherzojakson keskitaite ei tyydyttänyt minua vielä täysin. Päätin muokata taitetta perusteellisesti ennen sinfonian seuraavaa esitystä.

Kantaesityksen jälkeen toinen sinfonia jäi kuitenkin unohduksiin 22 vuodeksi. Vasta toukokuussa 1995 toteutin 1970-luvulla tekemättä jääneet muutokset kun kuulin, että Tampereen kaupunginorkesteri oli päättänyt ottaa sävellyksen ohjelmistoonsa. Sävelsin scherzon keskitaitteen (t. 271–311) kokonaan uudestaan, täyteläisemmin ja rikkaammin, tosin käyttäen alkuperäistä melodista materiaalia ja kajoamatta tämän taitteen alkuperäiseen muotoon. Muualla muutokset ovat vähäisempiä – toisessa pääjaksossa erääseen kaksiääniseksi pelkistyneeseen taitteesen sävelsin kontrapunktiksi kolmannen äänen, ja moniin kohtiin olen lisännyt dynaamisia ja fraseerausmerkintöjä sekä kaarituksia.

Toisen sinfonian uudistettu, lopullinen laitos kantaesitettiin Tampereen kaupunginorkesterin konsertissa 15.9.1995. Kapellimestarina oli Tuomas Ollila.

© Kalevi Aho, 1996

Säveltäessäni minulle on ensiarvoisen tärkeää saada teokseni mahdollisimman kiinteiksi ja johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi. Tämän pyrkimykseni olen vienyt toisessa sinfoniassani pidemmälle kuin missään muussa sävellyksessäni, se on nimittäin muodoltaan yksiosainen suuri kolmoisfuuga. Sinfonian eri teemoille ja jaksoille olen pyrkinyt luomaan erilaiset karaktäärit, se alkaa hitaasti ja raskaasti, toinen jakso on kepeämpi ja kolmas on hyvin nopea huipentuen kaikkien kolmen fuugateeman yhtäaikaiseen esiintymiseen. Klarinetin kimeä, kromaattinen soolo sekä koko orkesterin vähitellen vaimenevat rytmit johtavat lopulta codaan, pääteeman muunnokseen sävellettyyn hitaaseen passacagliaan, ja teos päättyy trumpettien ja huilujen etääntyviin, fanfaarimaisiin aiheisiin. Sinfonia on sävelletty kesällä 1970.

© Kalevi Aho, 1973

Det är en första rangens fråga i mitt komponerande att göra kompositionen till en så fast och konsekvent helhet som möjligt. I denna strävan har jag i andra symfonin gått längre än i någon annan av mina kompositioner: formellt är symfonin en ensatsig stor trippelfuga. Jag har försökt skapa olika karaktärer för de olika temana och avsnitten. Symfonin börjar långsamt och tungt, det andra avsnittet är lättare och det tredje mycket snabbt och kulminerar i att alla tre fugatemana uppträder samtidigt. Ett gällt solo i klarinetten och småningom avtagande rytmer i hela orkestern leder slutligen till codan, en långsam passacaglia komponerad på en variation till huvudtemat. Verket avslutas med förtonande fanfarliknande motiv för trumpetter och flöjter. Symfonin är komponerad sommaren 1970.

© Kalevi Aho, 1973


Instrumentation

3343 6431 12 0, str


Category

Works for Orchestra or Large Ensemble


Premiere

Finnish Radio Symphony Orchestra, cond. Kari Tikka, Helsinki, April 17, 1973;

(2nd version) Tampere Philharmonic Orchestra, cond. Tuomas Ollila, September 15, 1995


Commisioned by / dedications

{}


+ Add information