Hyönteiselämää oopperana

Hyönteiselämää-ooppera on sävelletty vuosina 1985–87 Savonlinnan oopperajuhlien kutsukilpailuun, jossa etsittiin uutta kotimaista musiikkidraamaa Savonlinnan kaupungin 350-vuotisjuhlaoopperaksi vuodeksi 1989. Itse asiassa olin suunnitellut Hyönteiselämän säveltämistä jo sitä ennen usean vuoden ajan – Savonlinnan oopperakilpailu oli vain lopullinen virike tämän suuren hankkeen toteuttamiseksi.

Hyönteiselämän libretto on muokattu tšekkiläisten kirjailijaveljesten Karel ja Josef Capekin samannimisessä näytelmästä. Capek-veljesten tekstissä minua kiehtoi ennen kaikkea kaksi seikkaa. Toisaalta Hyönteiselämää tuntui toimivan musiikkiteatterin lähtökohtana erinomaisesti: teksti on hauska, muodon dramaturgia selkeä, loppua kohti kasvava, jolloin myös tekstin sävy vaihtuu komediasta tragediaksi. Samalla eri hyönteishahmoja tuntui hyvin kiitolliselta luonnehtia musiikilla. Toiseksi tekstiin sisältyi jo pitkään etsimäni voimakas, purevan kriittinen yhteiskunnallinen kannanotto. Oopperassa ei esiinny psykologista ihmissuhdedraamaa, vaan sen hyönteishahmot ovat kukin itsessään melko yksiviivaisia, marionettimaisia yleistyksiä ja symboleja tietyistä tämän hetken maailman ihmistyypeistä. Teos pyrkii olemaan eräänlainen peili nykyajasta. Mutta kun siihen peiliin katsoo, kaikki tuntuukin kääntyvän päälaelleen, itsestään selvä onkin muuttunut kyseenalaiseksi.

Hyönteiselämässä omaa maailmaamme heijastava peili tieten tahtoen kärjistää ja vääristää nykymaailmamme kuvaa. Miksi näin?

Jos peiliin katsottuamme näemme itsemme täsmälleen samanlaisena kuin ennenkin, ei oman kuvamme näkemisellä ole meihin myöskään mitään suurempaa vaikutusta. Jos siis haluaa, että taideteos toden teolla ravistelisi meitä, sen pitää näyttää meidät ja yhteiskuntamme peilistä, joka liioittelee, kärjistää ja vinouttaa piirteitä vähän samaan tapaan kuin Linnanmäen naurutalon peilit. Tällöin näkemämme kuva ei enää jätä meitä välinpitämättömäksi, vaan joudumme kysymään: onko todellakin näin? Onko oma elämämme vain Hyönteiselämän kaltaista korvike-elämää? Olemmeko kadottaneet elämästämme sisällön, kaiken sen, joka on hetken nautintoa ja kaikkea materiaalisuutta syvempää ja suurempaa? Onko elämämme ylimitoitettua, ylivalotettua ja ylihinnoiteltua?

Hyönteiselämässä asetetaan kyseenalaiseksi monet elämäntapamme perusteista.

Silti alussa on kaikki vielä hauskaa, vitsikästä ja vaaratonta. Kulkuri saapuu täydessä kännissä horjahdellen näyttämölle ja alkaa seurata perhosten touhuja. Perhoset ovat villillä tuulella, heillä on menossa paritteluaika. Sittiäiset työntävät riidellen valtavaa lantapalloa ja sättivät toisiaan minkä ehtivät.

Loispistiäisen sisääntulosta alkaen komedia alkaa saada varsin julmia piirteitä. Loispistiäinen pistää omaa kotia perustavan heinäsirkkapariskunnan kuoliaaksi ja vie hemmotellulle tyttärelleen herkkupaloiksi. Kun loispistiäinen on poistunut paikalta, loinen rientää hänen koloonsa ja syö loispistiäisen koko ruokavaraston ja kaiken päälle vielä tämän tyttärenkin.

Komedia muuttuu entistä groteskimmaksi ja julmemmaksi muurahaiskohtauksessa. Muurahaisten rationalisoidussa yhteiskunnassa kaikki käy aina vain tehokkaammin ja nopeammin. Muurahaiskeksijä on keksinyt maailmankaikkeuden tehokkaimman sotakoneen – sen tappokyky on jopa miljardi kuollutta. Syntyy sota mustien ja keltaisten muurahaisten välille. Muurahaisinsinööri julistaa itsensä diktaattoriksi.

Tästä hetkestä lähtien teos kääntyy äkillisesti tragediaksi. Oopperan loppua – muurahaisten sotaa ja sitä seuraavaa päivänkorentokohtausta vallitsee Brueghelin mieleentuova kuoleman voittokulku. Vain kaksi etanaa jää kaiken päätteeksi jäljelle.

Silti Hyönteiselämää ei pääty pimeyteen. Päivänkorentokohtauksesta aina loppuun saakka näyttämökuva on huikaisevan kirkas ja kaunis. Lopun musiikki on surullista, mutta rauhoittavaa, päätteeksi lintujen laulun täyttämää. Siten Hyönteiselämän loppu ei ole samalla tavalla ehdottoman pessimistinen kuin seuraavat tunnetut Shakespearen Macbethin säkeet, jotka kyllä muuten voisivat toimia koko Hyönteiselämän mottona:

Elämä on vain varjo häilyväinen
vain näyttelijä rukka, joka riehuin
lavalla keikkuu aikansa ja häipyy;
se kertomus on, hupsun tarinoima,
täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla.

Hyönteiselämän musiikki pyrkii korostamaan teoksen koomisia, farssimaisia ja groteskeja puolia mahdollisimman pitkään, jotta käänne tragediaksi tapahtuisi mahdollisimman äkillisesti ja yllättäen. Musiikki luo odotuksia, että ooppera jatkuu komediana loppuun saakka, ja kun se ei jatkukaan, kuulija joutuu yhtäkkisesti muuttamaan asennoitumisensa teokseen. Ratkaisevalla hetkellä soitettava musiikki lakkaa kokonaan, joten kuulija joutuu keskelle muurahaisten sotatapahtumia valmistautumattomana, vailla musiikin reaalisesta todellisuudesta etäännyttävää suojaa. Ääninauhalta kuuluva sodan jyske kiihtyy uskomattomaan tempoon, kunnes muurahaisten sotakoneen ”rauhaajan” kammottava ääni rasvatun massiivisen koneisten jylyin, tietokoneen rätinöin ja kännyköitten signaalein jyrää kaiken alleen. Teoksen huippukohdassa fantasiamaailman ja todellisuuden rajat katoavat äkillisesti. Se mikä vielä hetki sitten oli kuvitelmaa, onkin yhtäkkiä muuttunut todeksi.

Soitettava ja laulettava musiikki ei katoa muurahaisten sotakohtauksessa kuitenkaan lopullisesti. Se palaa vielä kerran tanssivien päivänkorentojen saapuessa näyttämölle. Nyt sen tarkoitus ei ole enää etäännyttää kuulijaa todellisuudesta. Todellisuus ja kuvitelma ovat jo sulautuneet toisiinsa, nyt ne yhdessä saavat vain uuden, järkyttävän ja riipaisevan ulottuvuuden. Todellisuuden tuntu kasvaa erityisen voimakkaaksi viimeisissä tahdeissa, joissa kaikista esitystilaa ympäröivistä lukuisista kovaäänisistä alkaa kantautua lintujen laulua, ikään kuin esitystilasta olisivat kadonneet katto ja seinät, ja se olisi avartunut ulos luontoon ja avaruuteen.

Musiikilla on Hyönteiselämässä siten erityisen tärkeä dramaturginen funktio. Musiikin avulla luodaan kuulijaan odotuksia, jotka välistä täytetään ja välistä petetään, jolloin kuulijaa samalla heitellään äärimmäisyydestä toiseen vaihtuviin tunnelmiin. Musiikin soimisen ja soimatta jäämisen avulla kuulija etäännytetään reaalisesta todellisuudesta tai siirretään hänet siihen takaisin. Musiikki pyrkii rytmittämään näyttämötapahtumia niin, että kokonaisuus säilyy koko ajan vaihtelevana, eikä yleisö pitkästy. Jotta teos pitäisi yleisöä otteessaan, muokkasin alkuperäisen kolminäytöksisen näytelmän vain kaksinäytöksiseksi oopperalibretoksi. Siten yleisö pääsee irtautumaan teoksen ilmapiiristä vain yhdellä väliajalla.

Hyönteiselämän musiikin tärkeimpiin dramaturgisiin tehtäviin kuuluu myös kuulijan samaistuttaminen tiettyihin roolihahmoihin ja hänen etäännyttämisensä toisista. Sama funktio musiikilla oli myös Avaimessa, jossa pyrin siihen, että musiikin avulla kuulija kokee välistä sympatiaa ja välistä antipatiaa Johannes Ponttoa kohtaan, kokeakseen kuitenkin lopulta hänen kohtalonsa omanaan.

Hyönteiselämän musiikki pyrkii samaistuttamaan kuulijat vain harvoihin roolihahmoihin – keskivaiheilla perheenlisäystä odottavaan heinäsirkkaäitiin ja lopussa päivänkorentoihin ja kulkuriin. Muualla musiikki pyrkii estämään kuulijan samaistumita hyönteistyyppeihin. Yleisö voi siten varsin pitkälle muurahaiskohtaukseen saakka pitää itsensä etäällä näyttämön tapahtumista ja naureskella hyönteisille vapautuneesti, koska heidän kommelluksensa eivät välittömästi kosketa yleisöä itseään. Myös tämä luo harhaluuloa siitä, että teos jatkuu harmittomana komediana loppuun saakka.

Hyönteiselämän musiikki on eräänlaista korvikemusiikkia vastineeksi sille, että teoksen hyönteiset edustavat niin selvästi tämän ajan ihmisten korvikerooleja ja -todellisuuksia.

Tämän korvikemusiikin tyylilaji voi vaihdella suuresti. Perhosten musiikki alussa on nokkelaa ja kepeää, mutta pohjimmiltaan varsin tyhjänpäiväistä ja maneerimaista. Perhoskohtauksessa on käytetty myös karakteristisia esikuvia – kohtaukseen sisältyy mm. kaksi serenadia, foxtrot, tango ja nopea valssi. Kohtauksen molemmat serenadit ja tango ovat oopperan harvoja aariamaisia kohtauksia. Tässä tapauksessa ne voidaan tulkita myös ooppera-aarioiden parodioiksi.

Sittiäisten musiikki on tukevampaa, se on sävyltään haisevaa, tuhnuista ja varsin mielikuvituksetonta. Sittiäiset syttyvät tunteen paloon vain laulaessaan haisukasta ylistyslauluaan lantapallojen omistamisen ihanuudelle. Vielä valtavampaan, traagiseen purkaukseen sittiäiset yltyvät, kun käy ilmi, että vieras sittiäinen on varastanut heidän sontapallonsa.

Heinäsirkkojen musiikki on kepeää ja herttaista, mutta siltä ovat jalat irti maasta, eikä sillä ole mahdollisuuksia pärjätä loispistiäisen teknisesti briljantin ja hallitun, mutta sisäisesti täysin kylmän musiikin kanssa.

Loisella taas ei ole lainkaan varsinaista omaa musiikkia. Loinen on aina samaa mieltä keskustelukumppaninsa kanssa, jolloin hänen musiikkinsa jäljittelee keskustelukumppanin musiikin sävyä. Persoonallisempaan ilmaisuun loinen yltää vasta palattuaan muodottomaksi paisuneena loispistiäisen ruokavarastolta – tällöin orkesterista kuuluu erittäin brutaaleja röyhtäysten, yökkäämisten, hikottelun ja piereskelyn ääniä.

Muurahaisten musiikkia kuullessaan tietää taas heti, keillä hyönteisillä on parhaat mahdollisuudet selviytyä olemassaolon julmasta taistelusta. Muurahaisten konemusiikki on tehokasta ja rationalisoitua, ja se nopeutuu ja tehostuu koko ajan. Kun muurahaiskeksijä käy valtavaa, nerokasta päätään kannatellen näyttämöllä, musiikki vaihtuu särkyväksi helinäksi – keksijä pelkää koko ajan, että hänen suurenmoinen päänsä särkyy kappaleiksi. Muurahaisten sotamusiikki koostuu brutaaleista marsseista ja lopulta nauhalta kuuluvasta jylystä ja sotakoneen metelistä. Ja kun muurahaisdiktaattori luulee, että sota on voitettu, ja hän nimittää kiitokseksi muurahaisten jumalan everstiksi, orkesterissa soi räikeä parodia virrestä ”Jumala ompi linnamme”.

”Jumala ompi linnamme” -muistuman lisäksi Hyönteiselämään sisältyy toinenkin tietoisen epätarkka sitaatti. Jo ensimmäisen näytöksen loppupuolelta lähtien orkesterista on aika ajoin kuulunut viittauksia Richard Straussin teokseen Also sprach Zarathustra. Nämä soivat aina kun ruohonkorteen sidottu kotelo huutaa syntymänsä hetken pian koittavan ja koko maailman sen johdosta repeävän.

Loppukohtauksessa näyttämölle ilmestyy parvi tanssivia päivänkorentoja, ja myös kotelosta kuoriutuu lopulta päivänkorento. Näyttämöllä koko ajan mukana ollut kulkuri haluaa epätoivoisesti tarrautua päivänkorentojen elämänriemun julistukseen, mutta kuullessaan päivänkorentojen musiikkia kuulija tietää, että tämä julistus ei kykene maailmaa muuttamaan – musiikki on kauneudestaan ja herkkyydestään huolimatta liian ohutta, liian paljon irti ajasta ja paikasta. Vasta tämän jälkeen, ainoan kerran koko oopperassa, orkesterissa soi todella aito, sydämen pohjasta kumpuava musiikki, kun kulkuri laulaa särkyneellä äänellä kehtolaulua kuolleille päivänkorennoille. Hetkeä myöhemmin tämä hyvin yksinkertainen kehtolaulu vaihtuu surumusiikiksi kulkurille itselleen.

Hyönteiselämän musiikki on eksyksissä melkein koko ajan, koska teos kuvastaa eksyksissä olevaa kulttuuriamme. Silti Hyönteiselämää on myös ooppera elämänaitouden ja merkityksellisyyden tunteen tavoittelusta.

Kulkurin ja hyönteisten tavoin elämällämme on taipumus kitkuttaa eteenpäin hyvin vaikeasti, usein vain toinen toistaan hyväksikäyttäen ja raadellen, emmekä me ehkä löydä onneamme kuin erilaisista korvikkeista. Kulkuri oivaltaa lopulta miten meidän tulisi elää ollaksemme aidosti onnellisia ja tullaksemme toistemme kanssa toimeen. Hän ei ehdi julistaa sanomaansa muille. Mutta hänen etsintänsä antaa meille toivoa.

© Kalevi Aho