Description

There are two weighty reasons for composing a concerto for the viola. First, there are far too few in the repertoire. Although many composers have expressed a liking for the viola's inherent quality, the threshold to fashioning a concerto for it has been too high. One reason may be that - with a few brilliant exceptions - the standard of viola playing was, in past decades and centuries, not as high as that of violin and cello playing. Composers may have felt the viola to be a difficult, slightly clumsy version of the violin in its scaling, or alternatively as a lesser brother to the cello. Naturally this is a fallacy, and this brings us to the second, more important motive for writing a viola concerto: the viola is an instrument in its own right with a magnificent tone and with its own, cornpletely independent status in the family of strings. Mozart, after all, was aware of this - the viola was, as we well know, his favourite instrument.

The one-movement viola concerto cp. 56 contains a drama, a scherzo-capriccio and a serenade, the last of which is constantly leaning towards an elegy. Not one of the characters appears completely unsullied; they are interlocked and have a mutual effect on one another.

© Jouni Kaipainen, 1997

(Tampere Biennale 2000)

(translated by © Susan Sinisalo)

Alttoviulukonserttoni on varhaisemman, toteutumattoman suunnitelman laajennus. Alkuperäinen tarkoitus oli säveltää lyhyehkö serenadin tyyppinen kappale alttoviululle ja jousiorkesterille; uudessa muodossa teoksessa on kuultavissa tuon serenadiaineksen kaikuja, runsaastikin, mutta mukana on myös muuta karakteristiikkaa. Orkesteri on kasvanut pieneksi sinfoniaorkesteriksi, mutta jousiväri on edelleen hallitseva.

On kaksi painavaa syytä säveltää konsertto alttoviululle. Ensinnäkin sellaisia on ohjelmistossa liian vähän. Vaikka monet säveltäjät ovat olleet mieltyneitä instrumentin ominaislaatuun, kynnys konsertoivan teoksen hahmottelemiseen on ollut liian korkea. Yksi syy voi olla se, että – joidenkin loistavien soittajien poikkeuksella – alttoviulun soittamisen taso ei takavuosikymmeninä ja -satoina ole ollut yhtä korkea kuin viulun ja sellon soiton. Säveltäjien mielessä alttoviulu on saattanut hahmottua mensuuriltaan hankalaksi, hiukan kömpelöksi viuluksi tai vaihtoehtoisesti sellon vaatimattomammaksi pikkuveljeksi. Tämä on luonnollisesti harhaa, ja tässä on alttoviulukonserton tekemisen toinen, tärkeämpi motivaatio: alttoviulu on omintakeinen, värityksellisesti upea soitin, jolla on jousisoitinten perheessä oma, täysin itsenäinen asemansa. Johan sen Mozartkin tiesi – altto oli tunnetusti hänen lempisoittimensa.

Viime vuosikymmeninä on joskus tuntunut siltä, että alttoviulu on ollut eritysesti raakasmielisyyteen taipuvaisten säveltäjien suosiossa: mm. Britten, Šostakovitš ja P. H. Nordgren ovat välittäneet sen kautta usein synkkiä tuntojaan. Olen osaltani halunnut hieman avartaa soittimen kuvaa ottamalla mukaan myös valoisampaa ainesta. Silti täytyy myöntää, että tiettyä tummuutta tunkee musiikkiin puoliväkisin, kun säveltää alttoviulu mielessään. Tämä ei lopulta ole kuitenkaan haitaksi, sillä leikkimieliseksi ryhtyessään alttoviulu muuttuu mitä mielenkiintoisimmaksi taitettujen tunteiden tulkiksi, ja nämä moniselitteiset tunnetilanteet ovat usein kaikkein ilmaisuvoimaisimpia.

Yksiosainen alttoviulukonsertto op. 56 sisältää draaman, scherzo-capriccion ja serenadin, joista viimemainittu on jatkuvasti kallellaan elegian suuntaan. Yksikään karaktereista ei esiinny aivan puhtaana, vaan ne lomittuvat toisiinsa ja vaikuttavat toistensa sisältöön.

Kappale on omistettu Ilari Angervolle.

© Jouni Kaipainen, 1997

Instrumentation

2222 2000 11 0, str, vla solo

Category

Works for Soloist(s) and Orchestra

Opus no.

op.56

Premiere

Ilari Angervo, viola, Tapiola Sinfonietta, cond. Hannu Lintu, Helsinki Biennale, Helsinki, March 8, 1997.

Commisioned by / dedications

Commissioned by the Tapiola Sinfonietta.

+ Add information