Description

Bardo Thödol, tiibettiläinen kuolleitten kirja, muuan maailmankirjallisuuden erikoislaatuisimpia teoksia, ilmestyi Ewans-Wentzin toimittamana englanniksi n. 50 vuotta sitten. Eräät sen sisältämistä virheistä on oikaistu Lama Anagarika Govindan saksaksi toimittamassa uudessa laitoksessa, joka on ollut sävellykseni pohjana.

Tiibettiläinen kuolleitten kirja on avain ihmishengen syvimpiin kerroksiin. Se ei tarjoa vain uskontotieteilijöille mahdollisuutta tunkeutua ihmisen psyykeen; kuolemankirja on meille kaikille erinomainen opas meditaatioon ja kuoleman rituaalien mysteerioihin. Se opettaa ihmisen voittamaan kuolernan jo eläman aikana ja vihkii meidät tiettyyn meditaatiosarjaan.

Nepalin tiibettiläisissä luostareissa olen joutunut tekemisiin pohjoisen, lamalaisen buddhismin kanssa, erityisesti rituaalien sekä munkkien resitoinnin ja musisoinnin kautta. Kulttimenoissa esiintyy vain puhallin- ja lyömäsoittimia, joilla sen vuoksi on tärkeä osuus sävellyksessäni. Jouset osallistuvat atmosfäärin luomiseen; toisen osan kulttitanssissa niilla on myös lyömäsoittimenomainen tehtävä. Bardo Thödolissa käytän vain muutamia harvoja säveliä – kaikki liikkuu muutaman pääsävelen ympärillä, mikä on eräänlaista tiibettiläisen kulttimusiikin stilisointia. Tässä yhteydessä esiintyy myös sanskritinkielisiä huudahduksia ja loitsukaavoja. Soittimista esim. lautasilla, tamtamilla, gongilla ja isollarummulla on vastineensa kulttimusiikissa. Mukana on myös tiibettiläinen ’kalistinrumpu’ (damaru), joka karkottaa pahoja henkiä, räikeä-ääninen tiibettiläinen näkinkenkätrumpetti (dung-dkar) sekä tiibettiläinen käsikello (dril-bu) ja pienet rituaalisymbaalit (ting-šag).

Lausujalla on tärkeä tehtävä: hän saattaa vainajan halki Bardo-tilan. Kuolinhetken ja uudelleensyntymän välillä vallitsee suuri pimeys, jolloin henki etsii tietään ja tarvitsee neuvoja ja rohkaisua. Bardossa henki kohtaa erilaisia olentoja: sekä lempeitä jumaluuksia että kammottavia demoneja. Sen on opittava olemaan pelkäämättä niitä ja tunnistettava niissä oman itsensä erilaiset ilmentymät. Vasta kun mieli on oivaltanut, että ne kaikki ovat lähtöisin siitä itsestään, se tyhjenee menneisyydestään ja on valmis syntymään uudelleen.

Ensimmäisen osan alussa lausuja huudahtaa sanskritiksi ’Adibuddhaya Samantabhadraya’, mikä merkitsee Adibuddhan, Buddhan alkumuodon ylistystä. ’Verehrung erweise ich dem Adibuddha’ kuuluvat lausujan ensimmäiset sanat, ja jatkossa hän kutsuu suojelusjumaluuksia auttamaan vainajaa sen vaelluksella halki pimeyden.

’Om mani padme hum’ on ikivanha Mahayana-buddhalainen mantra, maaginen kaava ja salainen voimanlähde, joka sananmukaisesti merkitsee osapuilleen ’Oi sinä jalokivi lootuskukassa’. Usein esiintyvä ’Ah’ edustaa tantrisen eli kaikkein salaisimmen buddhalaisuuden suurta julistajaa, pyhää Padmasambhavaa.

Tässä ensimmäisessä osassa käytän patarumpuja (pieniä glissandoliikkeitä saman sävelen ympärillä) sekä preparoitua huilua (sisäänrakennettuine mikrofoneineen) lamojen mantrahyminän soittimellisena vastineena.

Toinen osa on rituaalinen tanssi, jossa esiintyvät maalliset gurut sekä devat ja dakinit, eräänlaiset taivaalliset olennot. Siinä kutsutaan myös avuksi erivärisiä buddhia, jotka edustavat erilaisia henkisiä aspekteja. Niiden maagisia ominaisuuksia kuvaavat maagiset tavut ’Krem, Brem, Trum, Kšam, Srum, E’. Tiibettiläisten lempijumalatar on Tara ja häntä ylistetään sanoin ’Om Tare tutare ture svaha’.

’Namo Buddhaya, namo Sanghaya, namo Dharmaya’, kunnioittavat Buddhaa, munkkikuntaa ja oppia.

Toisen osan kulttitanssissa jyskyttävät jousien ostinatosoinnut pizzicatoina samaa rytmistä kuviota, joka siirtyy myös lyömäsoittimiin. Jouset toimivat siis tässä yhteydessä myös työmäsoittimina.

Kolmannessa osassa baritonisolisti kuljettaa meidät kuoleman valtakunnan läpi ja kehottaa henkeä levollisuuteen sen kohdatessa oman itsensä ilmentymiä. Lopussa esiintyvä sana ’Mangalam’ on hyvän onnen toivotus vainajalle hänen jatkaessa vaellustaan Bardossa.

Neljännessä osassa mezzosopraano laulaa tästä vaelluksesta sen jälkeen kun trumpeteissa levottomasti häilähtelevä elämän arpapeli on lopussa. Taustalla muodostavat sointiverhon naisäänet, puupuhaltimet, vibrafoni ja harppu.

Viides osa muodostaa teoksen huipentuman lausujan ja baritonin välisen dialogin, kauhistuttavien demonien sekä orkesterin ja kuoron villien purkausten muodossa: henki kohtaa pelottavan Herukan, jota liekit ympäröivät. Musiikille antavat leimansa pärisevät ja rämisevät lyömäsoittimet sekä matalat ja uhkaavat vaskipuhaltimet. Ksylomarimba soittaa makaabereita juoksutuksia isonrummun, temppeliblokin ja tenorirummun muodostamaa taustaa vasten.

Matalat lyömäsoittimet tekevät glissandosyöksähdyksiä. Kuoron improvisaatio-osuuksille antavat leimansa hysteeriset huudahdukset, joiden aikana orkesteri improvisoi melskeiseen tapaan, mm. trumpettien suukappaleiden glissandoin ja puupuhallinten trillein.

Tämän jälkeen nousee esille viisisävelinen teema – myös peilikuvan muodossa – joka liittyy tekstin sanoihin ’alle Bilder, die erscheinen, erkenne ich als Spiegelbilder meines Bewußtseins’. Teema yhtyy baritonin sanoihin ’O Tod’ samaten kuin kuoron tenoreiden sanoihin ’Alles ist leer’. Lamalaisuuden perimmäinen filosofinen totuus, että kaikki on tyhjää, vain illusorista, sisältyy sanoihin ’Sarvam šunyam’. Kuoro kuiskaa ’Tšiba’, mikä tiibetin kielellä merkitsee kuolemaa.

Viimeisessä osassa minuus on uudelleensyntymän kynnyksellä. Se on nyt joutumassa seuraavan elämänsä tyyssijaan. Lausuja antaa sille neuvoja, ja hänen kanssaan vuorottelee kuoro kuiskaamalla kehotuksia, jotka kertautuvat vainajan korvissa. Musiikille antavat väriä sirisevät ja säkenöivät äänet kaikkein korkeimmassa rekisterissä. Baritoni toistaa salaisen mantran rukouksena ja voiman lähteenä, kun taas mezzosopraano osittain elegisine, osittain dramaattisine valituksineen muistuttaa neljännen osan naisäänistä, jotka muodostavat taustan mezzosopraanon meditaatioille.

Lukuun ottamalla toista osaa sekä tiettyjä, ankaran rytmisiä jaksoja viidennessä osassa, partituuri on kirjoitettu käyttämällä notaatiota, joka tietyn kontrollin (kapellimestarin ’lyöntien’) puitteissa suo esittäjille tietyn vapauden.

© Erik Bergman, 1974

Vuonna 1974 valmistunut Bardo Thödol on yksi Bergmanin pääteoksista. Se on hyvä esimerkki Bergmanin kyvystä eläytyä eksoottisiin kulttuureihin, ottaa vastaa niiden antamia vaikutteita ja muuttaa vaikutteet oman luovan prosessinsa sulattamossa aidoksi ja väärentämättömäksi Bergmaniksi. Bardo Thödol pohjautuu samannimiseen tiibettiläiseen Kuolleiden kirjaan. Bergman on tullut tutuksi pohjoisen, lamalaisen buddhismin kanssa käydessään Nepalin tiibettiläisissä luostareissa, joissa hän on seurannut rituaaleja, munkkien resitointia ja musisointia. Munkkien kuittimenoissa esiintyy vain puhaltimia ja lyömäoittimia, joilla on tärkeä asema Bergmanin sävellyksessä. Myös Bergmanin tapa käyttää eri jaksoissa vain muutamia pääsävelen läheisyydessä liikkuvia säveliä liittyy säveltäjän mukaan tiibettiläisiin impulsseihin.

Bardo Thödol on sävelletty lausujalle, baritonille, mezzosopraanolle, sekakuorolle ja orkesterille. Teoksessa käytetään myös muutamia tiibettiläisiä soittimia, esimerkiksi ensiosan alkusivuilla tiibettiläistä näkinkenkätrumpettia, myöhemmin myös tiibettiläistä kalistinrumpua, käsikelloja ja pieniä rituaalisymbaaleja. Teosta esitettäessä lienee käytännöllisintä kääntyä Bergmanin ja hänen kuuluisan, eri puolille maailmaa ulottuneilla löytöretkillä kerätyn soitinkokoelmansa puoleen. Bergman käyttää suurta kokoonpanoa taitavasti, milloin kiehtovia värimaisemia maalaten, milloin suuria purkauksia manaten. Lausujalla on tärkeä tehtävä, sillä hän saattelee vainajaa läpi Bardo-tilan, siis kuoleman ja uudestisyntymisen väisen ajan, jolloin vainajan henki tarvitsee neuvoja.

Bardo Thödol jakaantuu kuuteen osaan. Musiikki etenee pääosin hitaina, vapaarytmisinä meditaatioina, joiden sävyt ulottuvat ensiosan tummasta salaperäisyydestä kolmannen osan kuoleman maiseman kautta neljännen osan vangitsevaan, kiehtovaan sointiin. Teoksen toinen osa on osista selkeimmin rytmillinen: sen läpi käy tasainen, ritualistinen 5/8-rytmi. Viides osa muodostaa teoksen dynaamisen huipentuman. Sen aikana henki kohtaa pelottavan, liekkien ympäröimän Herukan, jolla on mm. kolme päätä, kuusi kättä ja yhdeksän silmää. Viimeisessä, kirkkaasti säteilevässä osassa henki on jo valmistautumassa uudestisyntymiseen. Samalla teos saa valoisan päätöksen.

© Kimmo Korhonen, 1991

Instrumentation

2220 4331 13 1, str, speaker, mezzo, baryt, chx [Tibetan mussel trumpet]

Category

Works for Orchestra or Large Ensemble

Language

Sa

Opus no.

op. 74

Lyricist

Tibetan Book of the Dead

Premiere

Arnulf Otto-Sprunck, speaker, Taru Valjakka, soprano, Matti Lehtinen, baritone, Finnish Radio Symphony Orchestra and Radio Chamber Choir, cond. Harald Andersén, Helsinki, May 19, 1975

Commisioned by / dedications

Commissioned by the Finnish Broadcasting Company

+ Add information