Sculpture II on sävelletty vuonna 1981. Kappale muodostaa toisen osan kolmiosaiseksi suunnitellusta teoksesta, jonka osien yhteisenä piirteenä on identtinen rytmiasu. Sculpture II on osista massiivisin ja monimutkaisin. Orkesterin käyttö on heterogeenista ja tekstuuri jatkuvasti monikerroksista.

Musiikki hahmottuu teoksessa pintoina, joiden tiheys määräytyy rytmin mukaisesti. Pinnat muodostavat keskenään esimerkiksi sellaisia vastakohta-asetelmia kuin muuttumattoman tilanteen kontrastoituminen muuttuvaan, tiheän massan rinnastuminen linjaan, hajanaisen tekstuurin suhde yhtenäiseen, sileän pinnan kontrastoituminen karkeaan, pehmeän artikulaation ja äänenvärin suhde perkussiiviseen ja kovaan, kirkkaan värin suhde tummaan ja metallin soivuus suhteessa puun kuivuuteen.

Vastakohta-asetelmien jännitetilat pyrkivät löytämään tasapainopisteensä, mutta tilanne pirstotaan aina ennen laukeamishetkeä. Tämä tukahduttaminen synnyttää teoksen yleisvaikutelman aggressiivisuuden. Muotokokonaisuudet ovat harvoin sulkeutuvia, materiaalilla ei ole selviä taitekohtia.

Sävellyksessä ei tapahdu mitään yhteinäistä kehitystä. Lopputaitteiden näennäinen rauhallisuus on vain illuusiota: mikään ei ole muuttunut, tilanne on yhä polarisoitunut, asetelman jyrkkyys on vain hienovaraisempaa. Tilanteiden asettaminen peräkkäin dynaamisesti mielekkäällä tavalla on ainoastaan vastakohta musiikin vallitseville staattisille ominaisuuksille.

Teoksen harmonia koostuu suurista, lähes monokromaattisista soinnuista, jotka liikkuvat isoina pilareina. Sointujen sisäinen, jatkuvasti muuttuvo asetelma on aistittavissa värierona etenkin hitaimmissa jaksoissa. Rytmitilanteet, jotka muodostavat teoksen varsinaisen rungon, ovat saman perusmateriaalin eri suodatuksia – tilanteita, joissa jäävuoren tavoin vain osa on näkyvissä. Aikayksikkö muuttuu jatkuvasti, materiaali puristetaan tiheään muotoon tai laajennetaan käsittämään pitempiä aikajaksoja. Monikerroksisuus näkyy myös teoksen temposuhteissa, jotka vaativat usein kaksi kapellimestaria.

Teos on omistettu Esa-Pekka Saloselle.

© Magnus Lindberg, 1982

(Radion sinfoniaorkesteri)

(ohjelmakommenti teoksen kantaesitykseen 13.10.1982)

Sculpture II was composed in the autumn of 1981 in Paris, where Lindberg had gone to continue his studies with Gérard Grisey and Vinko Globokar. He first produced the rhythmic structure for the orchestral piece: a roll of paper eighteen meters long, which became the skeleton of Sculpture II. The rhythmic complexity of this composition is such that its concert performances require two conductors.

The 'sculpture' mentioned in the title is a reference to the large, heavily orchestrated chords which provide a mass of sound ready to be modelled and illuminated in different ways during the ten minutes which the piece lasts. The climax is reached via a simplification of the texture, a technique which Lindberg had already used several times and which he would use again later: here, the vertical chord gradually adopts a horizontal position and becomes a single note.

Lindberg intended to complete his orchestral triptych by exploiting the same rhythmic structure, with the first section to be composed in the upper register and the third in the low register. He attempted to return to this idea in 1988, when he started work on another orchestral piece commissioned by Finnish radio whose working title was Three sculptures. But his expression had developed in a different direction since the original project, and he went on to compose Kinetics.

© Risto Nieminen, 1993

translated by © Nick Le Quesne

© Ircam - Centre Georges-Pompidou, 1993

(From Magnus Lindberg, Helsinki 1996)

Sculpture II fut composée à l'automne 1981 à Paris, où Lindberg était parti pour continuer son apprentissage avec Gérard Grisey et Vinko Globokar. Il a d'abord réalisé la structure rythmique pour la pièce orchestrale : un rouleau de papier de dix-huit mètres, qui devint le squelette de Sculpture II. La complexité rythmique de cette composition est telle que sa réalisation en concert nécessite deux chefs d'orchestre. La «sculpture» évoquée par le titre se réfère aux grands accords, lourdement orchestrés, formant ainsi une masse sonore prête à être modelée et éclairée de différents sens au cours des dix minutes que dure la pièce. Le point culminant est atteint par la simplification de la texture, une technique que Lindberg avait déjà utilisée à diverses reprises et qu'il reprendra par la suite : ici, l'accord vertical prend graduellement une position horizontale et devient une seule note.

Lindberg avait l'intention de compléter son triptyque orchestral en s'appuyant sur la même structure rythmique, le premier volet devant être composé dans le registre aigu, le troisième dans le grave. Il a tenté de revenir sur cette idée, en 1988, en commençant une autre pièce pour orchestre commandée par la Radio finlandaise, dont le titre de travail était Trois sculptures, mais son langage ayant évolué dans une autre direction depuis le projet initial, il conçut alors Kinetics.

© Risto Nieminen, 1993

© Ircam - Centre Georges-Pompidou, 1993

(From Magnus Lindberg, Ircam 1993)