Koko teksti:

Firmamentum, tiettävästi kuudes suomalainen urkukonsertto, sai alkunsa keväällä 1985 saatuani ajatuksen lähteä muuntamaan tähtien ja maapallon välisiä etäisyyksiä säveisuhteiksi.

Useiden tutkimusten ja mittaustulosten musiikillisten realisointien jälkeen päädyin käyttämään konsertossani tähtikuvioiden kolmea eri musiikillista tulkintamallia, apunani astronomista kirjallisuutta ja Hallwagin tähtikartta. Teos valmistui maaliskuussa 1988, ja sen kokonaiskesto on noin 40 minuuttia. Sävellys on Yleisradion (Musica nova -sarja) ja Organum-seuran tilausteos.

Urkukonsertossa on kolme pääjaksoa, joista ensimmäinen, Firmamentum, on laajin ja sitä seuraavat Ecliptica ja Specula et distantia ovat aina edellistään lyhyempiä.

Vaikka konserton ajatuksellinen alkugeeni on spontaanin näynomainen, ovat sävellyksen kokonaismuodon suunnittelu ja toteutus olleet luomisvaiheessa tarkan kontrollin alaisia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että musiikilliset aiheet uudelleen esiintyessään ovat repetitio/transformaatio -suhteen synnyttämiä muistumia, jotka toistoina ovat ainoastaan samansukuisia ja teoksen eri kohdissa esiintyessään sidoksissa muodon kasvattamisen periaatteeseen siten, että elementtien yhteenkuuluvuuden voi tarkkaavainen kuulija ensikuulemalta havaita.

Koska muodon rakentaminen on elementtien yhdistämistä, sidos tulee myös tärkeäksi. Urkukonserton prosessimuodossa musiikilliset ainekset ovat kytkettynä toisiinsa tavalla, jossa on keskeistä, että jotakin tapahtuu jonkin vuoksi eikä vain jonkin jälkeen.

Tähtitaivas – konsertto uruille ja sinfoniaorkesterille on kuin messu avaruudessa. Siinä on pysyviä ja vaihtuvia elementtejä: eläinradan tähtikuvioiden sävelelliset tulkinnat, erilaiset synteettiset asteikot, kasvavien intervallisuhteiden muodostamat harmoniat, urkujen ja orkesterin välisten suhteiden monikerroksisuus, gregoriaaniseen tyyliin sävelletty koraali muunnelmineen (johon teos myös päättyy), tiukat rytmiset shablonit; toisaalta vapaa rytmin käsittely, kontrolloitu aleatorisuus, virtuoosinen säkenöinti sekä kaoottiset sointuklusterit ja instrumenttien erilaisten soittotapojen synnyttämät väritehot.

Kuin äänettömyydestä soolosoitin – urut – nousee vähitellen täyteen kukoistukseen ja taiturillisuuteen Firmamentumin prosessiivisten vaiheiden ja materian kehityksen myötä Ecliptican alkupuolella, joka on toccatan muotoon puettu urkujen soolokadenssi. Sitä seuraavat lyömäsoitinten energiapurkaukset ja bassoklarinetin multifonit kokoavat koko orkesterin samaan sävelkeskukseen (yksiviivaiseen d:hen, mistä Ecliptica myös alkaa), jonka crescendo toimii alkuräjähdyksenä loppujakson, Specula et distantia, käynnistymiselle.

En kaihda pukea sanoiksi pateettista ylistystäni uruista soittimena. Kun lähtökohtana on halu säilyttää intohimo äänen laatuun, ei ole urkujen voittajaa pyhuttaessa sen soinnillisesta värimaailmasta. Ajatelkaamme esimerkiksi äänen jatkuvuutta, melodian intensiteetin hienovaraista säätelyä äänikerroilla, eri kosketuslajeilla tai paisutuskaapilla, kosketuksellisia efektejä välillä staccatissimo–ylilegato, äänten kasautumisia ja asteittaisia vähenemisiä, suurten äänimassojen vyöryttämistä tai paratiisin lintua...

Kaikki tämä on mahdollista uruilla. Sen tunneilmaisu liikkuu äärimmäisestä vihasta mitä suurimpaan rakastettavuuteen ja rauhaan. Kuinka ihana soitin se onkaan!

© Harri Viitanen

(sävellyskonserttiin 13.2.1997)