Music Finland Core

* Title

Additional title

Description

I wrote ...naavan lämmin nipistys... for kantele and accordion, two instruments seldom associated by the man in the street with conventional western art music. The accordion has a firm history in Finnish entertainment, providing the music at weddings and barn dances, and in folk music, but little by little it has also succeeded in clearing a path into the concert music arenas. Accordion playing has been on the teaching programme of the Sibelius Academy for close on two decades now.Many people are aware of the versatile qualities of the accordion: its ability to reach the highest and lowest registers, its rich harmonic potential, low glissandi, and so on. Far less known but equally interesting and compliant is the kantele, Finland’s national instrument, which again has flouted all the preconceived ideas about it to take its place (though admittedly much later than the accordion) on the "serious" concert platform. The kantele has certain striking similarities with the harp: it is basically a diatonic instrument and the chromatic notes are produced by a series of manual levers. The kantele comes in versions ranging from the simple five-stringed model to the full-scale concert instrument with close on 40 strings covering over five octaves. For this combination of kantele and accordion I wrote a meditative pieced called ...naavan lämmin nipistys... for the Viitasaari Time of Music Festival in 1995. In doing so I forced the kantele to abandon its purely diatonic, penta- and heptachordal tradition and to take many steps nearer to my own chromatic and microtonal world of harmony. I did this by, for example, using the natural harmonics well marked on the body of the instrument and by demanding extremely rapid manual tuning adjustments. At the same time I naturally took the corresponding number of steps towards the inherent character of the original kantele.© Harri Suilamo, 1996(translated by © Susan Sinisalo)Some time ago, when I was asked to write some chamber music for instrumental duo to be premiered at the 1996 Viitasaari Time of Music festival, I was given a completely free hand to choose any instrument I liked to partner the concert kantele featured as the festival’s theme instrument for that year. The role seemed to be naturally suited to the accordion – both instruments were, after all, not only utterly Finnish but also relatively recent newcomers on the classical concert music scene. The repertoire for kantele and accordion, relying mainly on arrangements and transcriptions, was in desperate need of new material scored expressly for these two instruments. This again promised to be a rewarding challenge for the composer – to satisfy both a general and a specific cultural need.I had, on a previous occasion, already exploited the rich expressive potential of the accordion in two of my chamber works (Bias, Naala), and the orchestral Aiva had added it to the symphonic palette. Then when I was handed the full-sized concert kantele essential for my composition purposes, I realised at once that it was a cornucopia of musical stimuli. Having examined the instrument from every angle, I came up with ...naavan lämmin nipistys..., a work that developed into a fantasia-like, markedly material-oriented composition that was given its ultimate shape mostly by pruning back all the wild runners and offshoots – a document in sound of creative listening and adult fun and games. I also wanted to lure each instrument outside its traditional role: where the accordion sinks into sotto voce meditation, the kantele – which is basically diatonic – embarks on an expedition into a chromatic sound environment. The trace of nostalgia which many quite rightly claim to detect in the title of the work has nothing to do with the instruments: the kantele and accordion are here and now – interpreters of the music of today.© Harri Suilamo, 2002(translated by © Susan Sinisalo)Sävelsin teokseni ...naavan lämmin nipistys... kanteleelle ja harmonikalle, jotka kummatkin ovat soittimina kadunmiehelle tutumpia aivan muista yhteyksistä kuin länsimaisesta taidemusiikista. Harmonikalla on vahva taustansa suomalaisessa viihteessä, häiden ja latotanssien vauhdittajana, samoin kansanmusiikissa, mutta vähä vähältä sen on onnistunut raivata tiensä konserttimusiikin estradeille. Esim. Sibelius-Akatemian opetusohjelmaan harmanikansoitto on kuulunut jo lähes kaksi vuosikymmentä.Monet ovat perillä harmonikan monipuolisista ominaisuuksista: sen kyvystä kurottautua sekä äärimmäisen matalille että korkeille sävelalueille, sen rikkaista harmonisista mahdollisuuksista, matalista glisssandoista etc. Vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen ja taipuisa intrumentti on kantele, suomalainen kansansoitin, joka sekin on kaikki ennakkoluulot kyseenalaistaen tullut vähitellen osaksi ns. vakavan kanserttimusiikin ilmaisuvälineistöä, tosin huomattavasti myöhemmin kuin harmonikka. Soittimella on joitakin silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä harpun kanssa: soitin on perinteiseltä luonteeltaan diatoninen ja siihen liittyvää kromatiikkaa kontrolloidaan käsisääteisillä vivuilla. Kanteleen tyyppiversiot ulottuvat yksinkertaisesta viisikielisestä täysimittaiseen konserttikanteleeseen, jossa on yli viisi oktaavia ja lähes 40 kieltä. Viime vuonna Viitasaaren Musiikin aika -festivaalille säveltämässäni teoksessa ...naavan lämmin nipistys... toteutuu mietiskelevä tuokio kanteleen ja harmonikan yhdistelmälle. Sävellystyön kuluessa pakotin kanteleen ulos puhtaasti diatonisesta, penta- ja heptatonisesta traditiostaan, houkuttelin sitä astumaan monta askelta lähemmäs omaa, kromaattista ja mikrotonaalista maailmaani, mikä oli mahdollista mm. hyödyntämällä soittimen runkoon perusteellisesti merkittyjä luonnallisia huiluäänipisteitä tai edellyttämällä soittajalta nopeita kromaattisia vipusäätöjä. Luonnollisesti suostuin ja olin itse halukas vastaavaan määrään askeleita kohti kanteleen ominta, alkuperäistä olemusta.© Harri Suilamo, 1996Kun minulta taannoin tilattiin kamarimusiikkia soitinduolle, kantaesitettäväksi vuoden 1996 Viitasaaren Musiikin aika -festivaaleilla, sain vapaat kädet valita minkä tahansa soittimen tuona kesänä festivaalin teemainstrumenttina esittäytyneen konserttikanteleen partneriksi. Rooli tuntui lankeavan kuin luonnostaan harmonikalle — olivathan kummatkin em. instrumentit paitsi perisuomalaisia, myös verrattain tuoreita tulokkaita klassisen konserttimusiikin estradeilla. Aiemmin lähinnä sovitusten ja transkriptioiden varaan rakentuneet kantele- ja harmonikkaohjelmistot kaipasivat kipeästi uutta, varta vasten juuri näille soittimille kirjoitettua materiaalia, mikä sekin tuntui tarjoavan säveltäjälle palkitsevan haasteen — yleisen ja yksityisen kulttuurillisen tilauksen.Olin jo aikaisemmin hyödyntänyt harmonikan rikkaita ilmaisumahdollisuuksia kahdessa kamarimusiikkikappaleessani (Bias, Naala), ja orkesteriteokseni Aiva oli sisällyttänyt soittimen sinfoniaorkesterin väripalettiin. Kun sittemmin sain käyttööni varsinaisen sävellystyön kannalta välttämättömän, täysimittaisen konserttikanteleen, havaitsin sen hetimiten musiikillisten herätteiden runsaudensarveksi. Instrumentin perusteellisen läpivalaisun myötä teoksesta ...naavan lämmin nipistys... kehkeytyi fantasianomainen, korostetun aineslähtöinen sävellys, joka muotoutui lopulliseen asuunsa paljolti villiintynyttä liikakasvua karsimalla — luovan kuuntelun ja aikuisen leikin soiva dokumentti. Halusin myös vietellä kummankin instrumentin perinteisen roolinsa ulkopuolelle: siinä missä harmonikka taipuu herkänhiljaiseen mietiskelyyn, perusluonteeltaan diatoninen kantele tekee löytöretken kromaattiseen sävelympäristöön. Se häivähdys nostalgiaa, jonka moni on aivan oikeutetusti aistivinaan sävellyksen otsikosta, ei liity mitenkään teoksessa käytettyihin soittimiin: kantele ja harmonikka ovat tässä ja nyt — oman aikamme musiikin tulkkeina.© Harri Suilamo, 2002

Year of composing

Arranger

Movements

Availability