Music Finland Core

* Title

Additional title

Description

Neljännen pianokonserton historia alkoi 1980-luvun lopulla, kun Matti Raekallio soitti minulle ja tiedusteli uutta pianokonserttoa. Silloin sanoin: "Mielellään, mutta ei nyt.” Olin juuri Veitsi-oopperan työprosessin keskellä (vai oliko se juuri valmistunut) enkä jaksanut ajatellakaan uutta suurta työtä aivan heti. Sillä suuri työ pianokonsertto tulisi olemaan, ei niinkään laajuudeltaan (sillä ei ollut suinkaan aikeita tehdä "laajaa" konserttoa) vaan siksi, että kolmen konserton jälkeen, joista kolmannesta ei silloin ollut vielä kovin kauan, oli pakko löytää jokin aivan uudenlainen ratkaisu. Veitsi-ooppera oli uudistanut perusteellisesti ajatusmaailmaani (sen lisäksi että se oli väsyttänyt) – mutta tekstinsävellyksen, kielen käsittelyn ja kerrontadramaturgian ajatukset eivät välittömästi auttaneet pianotekniikan ja konserttoproblematiikan vastauksien löytämisessä.Oli siis kulunut pieni ihmisikä ennen kuin tapahtumat saivat jatkoa. Olin kirjoittanut soolopianolle yhtä ja toista, tosin enimmäkseen taaksepäin katselevaa tai muuten "toisenlaista" musiikkia ("Sonaatti 2" kouluaikaisen sonaatin mukaan, Runoilijan soitteita Veitsen materiaalista muistellen Ilmo Rannan käsittämättömän kaunopuheista työtä Veitsen harjoituspartituurin ääressä).Sitten, valssien ja muiden tanssien kauden jälkeen (joka oli ollut yhtyemusiikkia) tuli masurkkojen vuoro, soolopianolle, tietysti Chopinin mutta ennen kaikkea ja varsinaisesti Szymanowskin innoittamana. Szymanowskin kahtakymmentä kahta masurkkaa olin soitellut ahkerasti 1970-luvulla. Kun sain kymmenen masurkan sarjani valmiiksi, lähetin sen Raekalliolle, ja avasin uudelleen keskustelun pianokonsertosta. Aikaisemmin olin tavoitellut pianokonserttoperinteen sähköisyyttä, jopa muillekin instrumenteille kirjoittaessani. Vuosituhannen vaihteessa syntynyt Viulukonsertto oli erilainen: eeppisesti hengittävä ja lyyrisesti laulava. Kamariorkesteriteos Murasaki in casa Ando oli avannut tämän uuden äänensävyn, ja sen seuraava orkestraalinen toteutuminen oli 5. sinfonia. Nämä teokset muodostavat perheen, samaan tapaan kuin Tippettillä 4. sinfonia, 4. pianosonaatti ja Kolmoiskonsertto – toistuva yhteinen motiivi sen ulkonaisena merkkinä. Yhteiset motiivit sitovat kyllä Viulukonserton ja 5. sinfonian tähän pianokonserttoon, mutta eivät aivan näkyvästi, eivät pääideoiden tasolla. Ja myöskin se muotoidea, joka syntyi viulukonsertossa ja tehostui sinfoniassa, sai jäädä syrjään ja odottamaan – sillä kun tuntuu siltä, että etukäteen jo tietää mitä tulee tekemään, on viisainta luopua siitä ja tehdä jotakin muuta. Mutta ennen 4. pianokonserton muodon kirkastumista oli olemassa sen instrumentaalinen karakteri. Soiva ja laulava, keveäliikkeinen mutta rauhallinen, melodis-motiivinen eikä enää virtuoosista kuviota luritteleva. Tämä oli sointi-idea, ja sen tämänkertais-yksilöllinen sormiin toteuttaminen etsitytti itseään.Muotoon edellisistä teoksista oli vain tämä anti: nytkin alkaa rauhallisella musiikilla. Ja vielä: nytkin keskeytymätön, yksiosainen. Mutta aluksi luulin, että konsertosta tulee lyhyehkö, kolmiosainen (so. kolmivaiheinen keskeytymättömän yksiosaisuuden sisällä). Mutta klassisten konsertto-osakarakterien rinnalle halusi tulla sfinksi: tasapainoton, yllätyksellinen. Ja: Työprosessin aikana Raekallion kanssa muisteltiin Busonin konserttoa, jonka hän ainoana suomalaisena on soittanut. Erityisesti keskustelu mahdollisuudesta lopettaa pianokonsertto hitaaseen osaan toi puheeksi Busonin konserton. Mutta se malli loppukuoroineen ei tuntunut lupaavalta (ei myöskään ajatus soololaulajasta; Volter Kilveltä kyllä olisi löytynyt hyvä teksti – "korkeuksista ja syvyyksistä" [Kirkolle]).Miten siis? Koska hitaat loppuosat muuten ovat olleet niin suosittuja ja toimivia sinfonioissa – ja viulukonsertoissa? Ratkaisun malli oli löytynyt huomaamattani samaan aikaan niissä soinneissa, joita Järvenpään seurakunnan urkutilaus oli mieleeni tuonut, ja korviini. Pienen urkusävellyksen coda viime vuoden kevättalvelta oli kuin konserton lopun templaatti, ja alkukuvana (Urbild) messu vanhassa katedraalissa – miten loppu hiljeni ja millä keinoin hiljaisuudesta siirryttiin arkeen, ulos. Säveltäjänimet joihin konserttoni vertautuu, ja operatiiviset avainsanat loppuratkaisusta jäävät valkoisiksi valkoisella. Mutta kuuluvathan ne.Ja Busoni-keskustelun osalta ratkaisevaa oli Raekallion, konserton solistin, ilmeinen mieltymys paitsi teknisesti ja soinnillisesti vaativiin myös aikarakenteeltaan ja ulottuvuuksiltaan mittaviin tehtäviin. Konsertto on siis PITKÄ, siinä on kuusi osaa, jotka tauotta liittyvät toisiinsa orkesteri-interludien kautta:Eeppinen pääosa, rauhallinenHidas osaScherzoIntermezzo Allegro marzialeChorale quasi passacaglia. Orkesteri? Orkesteri on vähemmän koloristinen kuin konsertoissani koskaan. Pianon ja orkesterin dualismin mallia olivat osittain antaneet miellyttävät kokemukseni sen oudon duon parissa jonka muodostavat piano ja urut.Solistin muotokuva? Sävellysprosessin alkuvaiheen aikana Raekallio tuli vastaan Sibelius-Akatemian portaissa: "Terve..." ja kädenheilautus. Ajattelin, että olisi pitänyt tervehtiä kädestä ja mitata samalla vaaksa, mutta uskoin muistavani Szymanowskin Sinfonia Concertanten finaalin paralleeli-kvintti-noonisointujen massan ja luotin ulevaisuuteen. Masurkkojen kantaesityksen aikana Raekallio totesi huomanneensa nuottitekstistä, että minun vaaksani on laajempi kuin hänen, joten jotkut harmoniat olivat vakava haaste. Mutta ne onnistuivat, ja hyvin, ja siinä vaiheessa konsertto oli jo niin pitkällä, että sen olemusta tässä suhteessa ei juuri voinut muuttaa. Olin kuitenkin valmis tekemään vaihtoehtoisia ratkaisuja, ja siinä mielessä toimitin konserton soolostemman heti sen valmistuttua Raekallion hyväksyttäväksi. Tämä tapahtui siis noin pari vuotta ennen kantaesitystä. Silloin Raekallio päätti, että ei tarvitse tehdä muutoksia. Ymmärrän, että detaljitarkastelun tulos oli toisenlainen kuin kokemus, kun koko konserttoa sitten soittaa tempossa ja keskeytyksettä.Uskon, että "solistin muotokuva" tästä huolimatta on olemukseltaan näköinen.Paavo Heininen(esittelyteksti teoksen kantaesitykseen 5.4.2006, RSO)

Year of composing

Arranger

Movements

Availability

Concerto for Piano and Orchestra No. 4 Op. 81