Music Finland Core

* Title

Additional title

Description

Oli vuosi 1986, kun Kimmo Hakola näki venäläisen mestariohjaajan Andrei Tarkovskin viimeiseksi jääneen elokuvan "Uhri". Hän tiesi välittömästi haluavansa joskus kirjoittaa sen innoittaman teoksen. Milloin ja minkälaisen, se jäi vielä auki. Tuli kestämään aina vuoteen 2002 ennen kuin ajatus vihdoin toteutui oratoriossa "Le Sacrifice" (Uhri). Hakola pitää sitä pääteoksenaan ja tähänastisen tuotantonsa synteesinä. Alkuimpulssin ja teoksen valmistumisen välisenä kuudentoista vuoden aikana Hakolan musiikilliset ihanteet ehtivät kokea rajun murroksen. 1980-luvun puolivälin aikoihin Hakola eli vahvasti ajan nuorten säveltäjien modernistisessa nosteessa. Sitä huokuu dramaattinen ja väkevän virtuoosinen ensimmäinen jousikvartetto (1986). Hakolan ilmaisu avautui kuitenkin yllättävällä tavalla klarinetille ja sellolle sävelletyssä teoksessa "Capriole" (1991), jossa modernististen tekstuurien keskelle ilmestyy äkkiä laaja katkelma mongolialaista kansanmusiikkia. Myöhemmissä teoksissa tyyliasteikko on edelleen laajentunut. Sekä ensimmäinen jousikvartetto että "Capriole" valittiin parhaaksi teokseksi Unescon säveltäjärostrumissa, edellinen nuorten säveltäjien sarjassa 1987, jälkimmäinen yleisessä sarjassa 1993. Hakolan säveltäminen oli kuitenkin etsivässä vaiheessa, eikä uusia teoksia syntynyt moneen vuoteen. Pitkän kypsyttelyajan vaatinut monumentaalinen pianokonsertto (1996) mursi vihdoin luovat padot, ja sen jälkeen teoksia on valmistunut tiiviissä tahdissa: toinen ja kolmas jousikvartetto, klarinettikvintetto, Sinfonietta, klarinettikonsertto, kamarikonsertto, kaksi oopperaa, kantelekonsertto "Riite". "Le Sacrifice" (2002) syntyi Pariisissa sijaitsevan Ircam-keskuksen tilauksesta, ja sen sävellystyö tapahtui suurelta osin Ircamin suojissa. Kantaesitys oli Pariisissa joulukuussa 2002, jolloin teos esitettiin hiukan lyhennettynä. Nyt lähes puolitoista tuntia kestävä suurteos esitetään ensimmäisen kerran täysimittaisena, Hakolan osittain korjaamana versiona. Myös tietokonemusiikin osuutta on muokattu Sibelius-Akatemian studiossa 2005. "Le Sacrifice" sai vuonna 2003 ensimmäisen kerran jaetun huomattavan Teosto-palkinnon. Hakola on antanut "Le Sacrificelle" alaotsikoksi “oratorio Andrei Tarkovskin mukaan”, mutta mistään perinteisestä oratoriosta ei ole kyse. Teos on sävelletty sopraanolle, sooloviululle, orkesterille ja elektroniikalle. Nauhaosuudelta kuullaan erikoisena yksityiskohtana tietokoneella mallinnettuja menneisyyden suurlaulajia Maria Callasia, Kathleen Ferrieriä, Jussi Björlingiä ja Fjodor Shaljapinia, jotka Hakola halusi laulamaan musiikkiaan. Hakola analysoi tietokoneen avulla heidän äänensä ja loi äänet sitten synteettisesti uudelleen. Teoksessa hyödynnetään myös tilaulottuvuutta, sillä elektroniikan avulla ääntä liikutellaan esitystilassa ja luodaan erilaisia tilavaikutelmia. "Le Sacrifice" ei ole mikään Tarkovskin elokuvan suoraan musiikiksi käännetty rinnakkaisversio. Sen sijaan se käsittelee elokuvan teemoja ja tunnelmia itsenäisesti omista lähtökohdistaan, vaikka esimerkiksi ”kävely”, ”sota” ja ”tuli” esiintyvät aiheina molemmissa teoksissa. Hakola ei aluksi tiennyt, kytkeäkö Tarkovskin ja tämän elokuvan nimi teokseen vai ei, mutta lopulta hän päätti tehdä niin. Se oli hänen tapansa olla rehellinen sille alkuperäiselle elämykselle, joka oli teoksen synnyn taustalla, ja samalla tapa osoittaa kunnioitusta suurelle elokuvaohjaajalle. "Le Sacrifice" jakaantuu seitsemään osaan. Ensimmäisessä osassa "La promenade" (Kävely) esitellään viulusolisti, jonka osuutta käsitellään myös elektronisesti. Vastapainoksi ensiosan rauhalliselle etenemiselle toinen osa "La guerre" (Sota) on Hakolalle ominaista nykivän motorista ja energisen hakkaavaa musiikkia. Mukana on myös sopraanosolisti, joka laulaa aluksi lyhyen katkelman Rilken tekstiä ja heittäytyy sen jälkeen virtuoosiseksi yltyvään vokaliisiin. Myös menneisyyden virtuaaliset suurlaulajat esittäytyvät. Kolmannessa osassa "Dans les demeures de la souffrance" (Kärsimyksen asuinsijoilla) ote on kamarimusiikillisempi. Bartókin mieleen tuova lyömäsoittimien, pianon ja celestan yhtye asettuu Hakolan omaa ranskaksi käännettyä tekstiä laulavan sopraanon rinnalle; tämän tekstin Hakola kirjoitti nähtyään Tarkovskin elokuvan. Pianon oikukkaan pistemäinen kudos luo vastakohdan sopraanon pitkille linjoille. Molemmat solistit ovat mukana neljännessä osassa "Le violon compresseur et la sorcière" (Kompressoriviulu ja noita), ensin viulu virtuoosisine kuvioineen jousiston kanssa, sitten puupuhaltimien kanssa sähäkästi replikoiva sopraano. Osan nimi viittaa Tarkovskin opinnäyte-elokuvaan "Höyryjyrä ja viulu" (Katok i skripka, 1960). Viides osa "Le prophète" (Profeetta) hahmottuu aluksi viulun taiturilliseksi kadenssiksi, jonka taustalla kuuluu nauhalta Pushkinin runoa. Musiikki leikkautuu sopraanon rauhallisemmaksi vokaliisiksi ja edelleen osan lopun puhallinjaksoksi. Kuudes osa "Le feu" (Tuli) alkaa matalan rekisterin uumenista, voimaa ja vaaraa uhkuen. Osasta rakentuu raivoisa, iskevä allegro, jota hallitsevat aluksi vasket, sitten piano ja lyömäsoittimet bartókmaisine repliikkeineen, kunnes lopussa koko yhtye hakkaa musiikin pirstaleiksi. Laaja päätösosa "Les arches de Saint André" (Pyhän Andrén kaaret) alkaa seesteisissä tunnelmissa: lyömäsoittimet, pianon kuulaat arabeskit ja nauhalta kuuluva virtuaalinen poikakuoro säestävät sopraanon linjakkaita repliikkejä, teksti on Hakolan oma. Sopraanon vaiettua seuraavina elementteinä ovat englannintorven ja trumpetin rauhalliset soolot, viulun virtuoosijakso, orkesterin ja virtuaalisen poikakuoron pysähtynyt sointukoraali ja vihdoin pandiatonisena ”valkoisten koskettimien musiikkina” liikkuva arkaaissävyinen polyfoninen loppujakso, eräänlainen pysyväksi ajattomuudeksi jähmettyvä puhtauden ja pyhittymisen tila. © Kimmo Korhonen Back in 1986 Kimmo Hakola saw what was to be the last work by the great Russian film director Andrei Tarkovsky, 'The Sacrifice', and knew at once that one day he would write something inspired by it. Time passed, and not until 2002 did he finally put the idea into practice, in an oratorio likewise named 'Le Sacrifice'. Hakola considers it his greatest work to date and the synthesis of all he has ever written. During the sixteen years between the initial impulse and the completion of the work, Hakola’s musical ideas underwent a thorough overhaul. In about the mid-1980s, he was still buoyed up by the modernistic trends of his young contemporaries. The dramatic and forceful virtuosic fi rst string quartet (1986) is full evidence of this. Hakola’s idiom did, however, branch out in an unexpected way in 'Capriole' (1991) for clarinet and cello, in which a broad fragment of Mongolian folk music suddenly appears in the middle of the otherwise modernistic textures. And the stylistic scale has grown even wider in subsequent works. Hakola the composer was, still at the questing stage, and no new works were forthcoming for many years. Then at last, after years of maturing, came the monumental piano concerto (1996) that finally unleashed the creative fl ow, and works have since appeared in quick succession: the second and third string quartets, the clarinet quintet, the Sinfonietta, the clarinet concerto, the chamber concerto, two operas, and the kantele concerto 'Riite' (Crust Ice). 'Le Sacrifice' (2002) was a commission for Ircam in Paris and was for the most part composed there. It was premiered in Paris in December 2002, in a slightly abridged version. The full version, with minor subsequent revisions, lasting almost an hour and a half is now to be heard for the fi rst time. The computer-generated music was also processed at the Sibelius Academy studio in 2005. Hakola has subtitled 'Le Sacrifice' “an oratorio after Andrei Tarkovsky”, but no way is it a conventional oratorio. It is scored for soprano, solo violin, orchestra and electronics. One of its specialities is the computer-modelled voices of great singers from the past – Maria Callas, Kathleen Ferrier, Jussi Björling and Fyodor Chaliapin – whom Hakola wanted to hear singing his music. The work also exploits the spatial dimension, since the sound is made to move round the hall, creating various impressions of space. 'Le Sacrifice' is no parallel version of the Tarkovsky fi lm translated directly into music. Instead, it deals with themes and moods from the film on its own terms. 'Le Sacrifice' falls into seven movements. The first 'La promenade', introduces the solo violin, the sound of which is also processed electronically. In contrast to the peaceful fi rst movement is the second, 'La guerre' (War), which is thrashing, throbbing music in the style characteristic of Hakola. The approach in the third movement, 'Dans les demeures de la souffrance' (In the Abodes of Suffering), is more that of chamber music. Both soloists join in the fourth movement, 'Le violon compresseur et la sorcière' (The Compressor Violin and the Sorcerer) and in the fifth, 'Le Prophète' (The Prophet). The sixth movement, 'Le feu' (Fire), begins in the depths of the bottom register and takes the form of a raging, striking Allegro. Tranquil shades prevail in the closing movement, 'Les arches de Saint André', that ends with a restless passage archaic in tone as pandiatonic “white keys music” evocative of an eternal, timeless purity and sanctity. © Kimmo Korhonen / translation: Susan Sinisalo

Year of composing

Arranger

Movements

Availability